Olen viime aikoina päätynyt yllättävän positiivissa merkeissä tekemisiin VR:n kanssa. Juuri viittä päivää aikaisemmin se kuljetti minut kiltisti ja aikataulussa pysyen keikalle ja takasin, ja nyt vielä joku on asentanut pohjoisen pikajunaankin internetin (tosin ihan aikataulussa tämä matka ei ole mennyt, mutta eipä noille kellonajoille olekaan niin väliä). VR-onnekkuudesta intoutuneena siis päädyn kirjoittamaan makuuhytin yläpediltä alakerran asukin kiusaksi. Minun tapani käyttää näppäimistöä ei nimittäin ole se äänettömin ja rauhallisin, vaan nämä kirjoitushommat ovat sen verran vakavaa puuhaa, että niitä paiskotaan sormet verillä ja nivelet naksuen. En kuitenkaan pode kovinkaan huonoa omaatuntoa asiasta, sillä katsoisin sen oleelliseksi osaksi ihmisen kehitystä, että oppii ottamaan yöjunaan mukaan korvatulpat tai mp3-soittimen.
Innostuin tästä junamatkailusta joskus 18-vuotiaana, kun aloin käyttää laillista oikeuttani itsenäiseen matkusteluun tuntemattomiin kaupunkeihin tuntemattomien ihmisten luo. Olin jo silloin sinänsä onnekas, että nuoruuden huumaani ei käytetty vääriin tarkoitusperiin, vaan noiden junamatkailujen myötä tutustuin mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin. Elin kahden paikan välillä, ja romantisoin aivan erityisesti tuota 15 tuntista hetkeä, kun en ollut missään. Junassa jos jossain tuntee itsensä irralliseksi ja vapaaksi, kun on jo jostain poissa mutta ei vielä missään. Se on omaa erityistä aikaa, johon pitää varautua asiaan kuuluvalla tavalla: eväillä (jotka koostuvat lähinnä karkeista), vaatetuksella (tarpeeksi mukavaa ja lämmintä, sillä näitä porvarimakuuhyttejä lukuunottamatta junassa on aina kylmä!), vihkoilla (koska junaan kuuluu oleellisena osana kirjoittaminen), kynillä (koska vaikka ostaisitkin unohtuneen päiväkirjan tilalle toistuvasti Pirkka-ruutuvihkoja, niin kynä on jokin semmoinen kapine, jonka ottaa itsestään selvyytenä ja sitten onkin ihan kusessa, jos hommat jääpi siitä kiinni), walkmanilla (siis se c-kaseteille tarkoitettu), joka sittemmin vaihtui mp3-soittimen kautta ylikehittyneeseen kännykkään, pelikorteilla, kutimilla jne. Junamatkailu on minulle kuin pyhä rituaali ja sittemmin opin myös sen, että eri ihmisillä nämä rituaalit ovat kovin erilaisia. Kuulun siihen pieneen vähemmistöön*, joka ei kuluta matkaansa useamman promillen humalassa tai muissa viihdeaineissa, vaan oikeasti tykkää siitä, että muistaa vielä seuraavanakin aamuna matkustaneensa.
Itseasiassa nyt osin jo nukahtaneilla kognitiivisilla kyvyilläni voisin jopa julistaa harkitsemattoman metaforisella lausahduksella, että elämä on kuin yksi pitkä junamatka (pyydän tätä mauttomuutta jo valmiiksi anteeksi, mutta haluan ehdottomasti osingoille, jos joku haluaa painattaa tuosta kuolemattomasta ihmisälyn oivalluksesta jääkaappimagneetin!). Ainakin itse elän para aikaa sitä onnekasta vaihetta, kun olen ihan irrallaan ja keskityn vain tekemään kaikesta mahdollisimman mukavaa.
*tämä ei ole tieteellinen fakta, vaan pelkkä subjektiivinen kokemus asiasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti