Haphazardly slap-happy

Jos joskus onni on hyvät yö- ja päiväunet, joiden pituutta ei mikään mahti maailmassa rajoita, niin väsymykseen ajavat pitkät valoisat illat ja aivan liian aikaiset aamut sen sijaan tarjoavat aivan erilaista riemua.  Väsyneenä maailma saattaa hetkittäin näyttää astetta hauskemmalta - ainakin jos siihen väsymykseen lisätään maaninen levottomuus, joka ei saa päättämään, mitä kullakin hetkellänsä tekisi.

Olen opetellut olemaan paikallani kuitenkin siinä mittakaavassa kuin se on mahdollista. Se on se ensimmäinen tunti työpäivästä, kun kirjoitan lauseita graduuni tai ymmärrän eilisen päivän kertauksista, mistä kaikessa olikaan kysymys. Mutta ne muut tunnit - ne ne vasta on jotain.

Akrobatian riemuissa lounasaikaan olen lähes taittaa niskani, koska unohdin jossain lämpöaallon ja nurmikon syleilyn lomassa pelätä kaatumista. Kaikki ruumiinosat toimivat yhä kuitenkin, joten ei se voi olla vakavaa. Iltapäivän kohokohdaksi taas yltää se, että englanninkielestä löytyy holtittomalle käännökseksi slap-happy. Oikeasti, kuka näitä sanoja on päässyt keksimään! Suru siitä, ettei englannissa ole sanaa malttamiselle, ei tunnu missään. Ei minullakaan näinä päivinä sellaiselle ole sanaa.

Mutta se, mikä on parasta tässä holtittomuudessani, on aikuisuus. Pieni poika kurkki pakastealtaan jäätelöosastoon tässä menneenä päivänä, kun isoveli tuli sanomaan, että turhaan katselet niitä, ei me saada mitään herkkua kuitenkaan. Mutta minä, aikuinen ihminen, saan kantaa kotiini juuri niin paljon mansikkaeskimoita, kuin jaksan!

Tänään on sellainen päivä, että tiedän olevani kateellinen tulevan menneen minulle siinä vaiheessa, kun tämä riemu on taas johonkin hälvennetty.

Kuka nämä maailmat oikein päättää, siis sen, että mikä on totta ja mikä ei? Vuosi taisi olla 2003, jos muistini ei petä ihan täysin. Pitkän matematiikan logiikan kurssilla tutkimme erilaisten propositioiden totuusarvoja sen pohjalta, mitä oli etukäteen kerrottu vallitsevaksi. Kun opettajalta ei löytynyt vastausta kysymykseeni, kehoitettiin minua opiskelemaan matematiikkaa. Muutamia vuosia myöhemmin kävi ilmi, että matikassa tehdään pääasiassa vain niitä tylsiä juttuja - integrointia, derivointia ja jotain muuta ikävää funktioiden seurailua - eikä se sopinut levottomalle mielelleni. Sen sijaan viimein kymmentä vuotta myöhemmin tiedän, mistä kirjoista vastausta etsiä - vaikka sitä lopullista ei tietenkään mistään löydykään.

Tänään seurasin ensimmäistä kertaa publiikkia, jossa muutama ystäväni sai palkinnon valmistumisestaan. Juhla oli ikään kuin kirsikkana kakun päällä omaa valmistumiskriisiäni potiessani. Kriisin ja vimman raja on kuitenkin häilyvä, ja niin kuullessani, että tuo Akatemiatalo palvelee vastaavassa käyttötarkoituksessa enää tämän vuoden joulukuussa, lähdin yliopistolle ylitöihin viilaamaan lausetta gradustani. Erään ystävän juuri kansiin painettava gradu toimii samaan tapaan - on vain haastavaa päättää, ottaako värikseen keltaisen vai oranssin. Ja niin unohtuu se kammo tulevasta, isoista muutoksista elämässä ja siitä, että joudun tämän lintukodon jättämään - harhautin sen Komisario Lewis -maisiin yliopistojuhlallisuuksiin ja kroonistuneeseen keltaiseen kauteeni.

 Tässä alkaa olla samaa tunnelmaa kuin viime kesäisessä kanditaipaleessani. Silloin odotin illalla väsymyksen kourissa nukkumaanmenoa ja aamua, jolloin saan taas palata oleellisten - mahdollisia maailmoja - koskevien kysymysten äärelle ja nyt odotan hääreissujen ja juhannusten jälkeistä aikaa, kun voin keskittyä tauotta tuohon työhöni.

Enkä edes tule tätä lintukotoa jättämään. Täällä hengaan varmasti jatkossakin, halusi ne sitä tai ei.

Happy-Go-Lucky!

Jos joskus aikaisemmin erehdyin hehkuttamaan onnea ja elämänkulkua*, niin olen ehkä ollut jollain tavalla väärässä -tai vähintäänkin epätietoinen asioiden todellisesta laidasta. Tällaista onnea en olekaan ennen tätä kesäkuuta kohdannut**.

Suurin ilo ja onni on kantilainen elämänrytmi, joka pakottaa heräämään toistuvasti aamuisin klo 6.20 ja olemaan filosofian parissa klo 8-16. Vaikka ensimmäinen viikko menikin jotakuinkin väsymyksen ja opettelun kourissa, niin nyt viimein olen tajunnut, että saan kuin saankin keskittyä päivät pitkät eri filosofien teksteihin, gradunkirjoittamiseen ja joihinkin omituisiin pikkutoimintoihin, joita henkilökunta parhaansa mukaan yrittää minulle keksiä. Kaikki ovat tuossa lintukodossa laestaan mukavia - eikä aikaiset aamuheräämisetkään haittaa tippaakaan, kun tietää, mitä päiviltään odottaa.

Niin sitten toistelin viime viikon lausetta, että tätähän se onni onkin! Heräsin ihmettelemään tuollaista onnea päivä toisensa jälkeen, ja nyt alan uskoa, että tässä se on.

Ahkeran työmiesonnen lisäksi aloitin kesänvieton muutamilla jokirantailloilla ja mahtavilla festareilla, joka oli täynnä tovereita ja toinen toistaan mukavampia uudempia tuttavuuksia. Sellaisia leppoisia kesäpäiviä soisi olevan enemmänkin, mutta onneksi tämä on vasta aluillaan.

On siis jälleen aika olla sitä mieltä, että hyvä tästä tulee***!

*milloinkohan mä olen edes viimeksi sitä hehkuttanut! Unohtui näissä vuosissa ja kuukausissa se, mikä on oleellista!
** ja ei, en ole rakastunut! Rakastumisista harvoin mitään onneen viittaavaa seuraakaan, ennemminkin silkkaa hulluutta!
*** ja jos alkaa näyttää uhkaavasti siltä, ettei kovin paljoa riemua olekaan, niin aina voi varata elokuun loppuun lennot Irlantiin ja johan on taas ilo ylimmillään!

Once

Olen jälleen selviytynyt todellisuuden haasteista, vaikka tuo todellisuus on useina pitkinä päivinä ollut ottamassa erävoittoja hyvästä tuulesta ja rauhallisesta mielestä. Työnteko ei aina olekaan ihmiselle hyväksi, eikä varsinkaan jos päätyy tekemään 56 tuntista työviikkoa. Sitä ei tietenkään voinut tietää mitenkään a priori, vaan tämä piti jälleen tajuta itkun rajamailla eräänkin 12 tuntisen työpäivän jälkeen. Tulevaisuuden minä, olepa sitten viisaampi!

Arkeen piti piilottaa jotain rentouttavaa muunmuassa Magnersin muodossa, ja orastava huoli lisääntyneestä alkoholinkäytöstäni verhotaan alkukesän helteeseen. Paras muoto irroittaa itsensä arjesta on kuitenkin matkasuunnitelmat ja haaveilu lentokenttäbussin pysähtymisestä O'Connells streetille, josta määrätietoisesti tarvotaan suoraan The Brew Dockiin falafelhampurilaiselle ja Dark Artsille. Unelmia varmuuden vuoksi vielä lietsotaan Dubliniin sijoittuvalla musiikkielokuvalla ja tuon tsekkiläisen naisen laulu saa herkistymään kivettyneimmänkin raatajan. Noilla samoilla kaduilla mekin vielä kävelemme eikä St. Stephen Greenin puistossa kuunnella enää samoja lauluja kuin vuoden 2007 vierailulla. Irlannissa kaikki on paremmin, ja Grafton streetiltä löytyy varmasti jokin katusoittaja juuri meillekin.

Vaikka todellisuuden tuonpuoleiset leikit eivät aina onnistu ja unta etsin toistuvasti sängystä liki kellonsoittoon asti, muuttuu tämä silti paremmaksi. Viimeinen kahdeksantuntinen nelivuotisessa työpaikassani koittaa huomenna, ja mieli on kaihoisa. En pidä siitä, että asiat muuttuvat, mutta kuitenkin tavallaan olen innoissani. Professorimme joskus sanoi, että filosofin elämähän on yhtä juhlaa - ja hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Ainakin nyt tarvitsen tuon hiljaisen laitoksen seinät suojaamaan ulkomaailman olemassaololta ja rauhan keskittyä siihen, mikä oikeasti kiinnostaa.

Todellisuusterapiaan voinen palata yhdellä puhelinsoitolla myöhemmin, jos sitä vielä jostain syystä elämääni kipeästi kaipaan.