Olen jälleen selviytynyt todellisuuden haasteista, vaikka tuo todellisuus on useina pitkinä päivinä ollut ottamassa erävoittoja hyvästä tuulesta ja rauhallisesta mielestä. Työnteko ei aina olekaan ihmiselle hyväksi, eikä varsinkaan jos päätyy tekemään 56 tuntista työviikkoa. Sitä ei tietenkään voinut tietää mitenkään a priori, vaan tämä piti jälleen tajuta itkun rajamailla eräänkin 12 tuntisen työpäivän jälkeen. Tulevaisuuden minä, olepa sitten viisaampi!
Arkeen piti piilottaa jotain rentouttavaa muunmuassa Magnersin muodossa, ja orastava huoli lisääntyneestä alkoholinkäytöstäni verhotaan alkukesän helteeseen. Paras muoto irroittaa itsensä arjesta on kuitenkin matkasuunnitelmat ja haaveilu lentokenttäbussin pysähtymisestä O'Connells streetille, josta määrätietoisesti tarvotaan suoraan The Brew Dockiin falafelhampurilaiselle ja Dark Artsille. Unelmia varmuuden vuoksi vielä lietsotaan Dubliniin sijoittuvalla musiikkielokuvalla ja tuon tsekkiläisen naisen laulu saa herkistymään kivettyneimmänkin raatajan. Noilla samoilla kaduilla mekin vielä kävelemme eikä St. Stephen Greenin puistossa kuunnella enää samoja lauluja kuin vuoden 2007 vierailulla. Irlannissa kaikki on paremmin, ja Grafton streetiltä löytyy varmasti jokin katusoittaja juuri meillekin.
Vaikka todellisuuden tuonpuoleiset leikit eivät aina onnistu ja unta etsin toistuvasti sängystä liki kellonsoittoon asti, muuttuu tämä silti paremmaksi. Viimeinen kahdeksantuntinen nelivuotisessa työpaikassani koittaa huomenna, ja mieli on kaihoisa. En pidä siitä, että asiat muuttuvat, mutta kuitenkin tavallaan olen innoissani. Professorimme joskus sanoi, että filosofin elämähän on yhtä juhlaa - ja hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Ainakin nyt tarvitsen tuon hiljaisen laitoksen seinät suojaamaan ulkomaailman olemassaololta ja rauhan keskittyä siihen, mikä oikeasti kiinnostaa.
Todellisuusterapiaan voinen palata yhdellä puhelinsoitolla myöhemmin, jos sitä vielä jostain syystä elämääni kipeästi kaipaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti