Kuka nämä maailmat oikein päättää, siis sen, että mikä on totta ja mikä ei? Vuosi taisi olla 2003, jos muistini ei petä ihan täysin. Pitkän matematiikan logiikan kurssilla tutkimme erilaisten propositioiden totuusarvoja sen pohjalta, mitä oli etukäteen kerrottu vallitsevaksi. Kun opettajalta ei löytynyt vastausta kysymykseeni, kehoitettiin minua opiskelemaan matematiikkaa. Muutamia vuosia myöhemmin kävi ilmi, että matikassa tehdään pääasiassa vain niitä tylsiä juttuja - integrointia, derivointia ja jotain muuta ikävää funktioiden seurailua - eikä se sopinut levottomalle mielelleni. Sen sijaan viimein kymmentä vuotta myöhemmin tiedän, mistä kirjoista vastausta etsiä - vaikka sitä lopullista ei tietenkään mistään löydykään.

Tänään seurasin ensimmäistä kertaa publiikkia, jossa muutama ystäväni sai palkinnon valmistumisestaan. Juhla oli ikään kuin kirsikkana kakun päällä omaa valmistumiskriisiäni potiessani. Kriisin ja vimman raja on kuitenkin häilyvä, ja niin kuullessani, että tuo Akatemiatalo palvelee vastaavassa käyttötarkoituksessa enää tämän vuoden joulukuussa, lähdin yliopistolle ylitöihin viilaamaan lausetta gradustani. Erään ystävän juuri kansiin painettava gradu toimii samaan tapaan - on vain haastavaa päättää, ottaako värikseen keltaisen vai oranssin. Ja niin unohtuu se kammo tulevasta, isoista muutoksista elämässä ja siitä, että joudun tämän lintukodon jättämään - harhautin sen Komisario Lewis -maisiin yliopistojuhlallisuuksiin ja kroonistuneeseen keltaiseen kauteeni.

 Tässä alkaa olla samaa tunnelmaa kuin viime kesäisessä kanditaipaleessani. Silloin odotin illalla väsymyksen kourissa nukkumaanmenoa ja aamua, jolloin saan taas palata oleellisten - mahdollisia maailmoja - koskevien kysymysten äärelle ja nyt odotan hääreissujen ja juhannusten jälkeistä aikaa, kun voin keskittyä tauotta tuohon työhöni.

Enkä edes tule tätä lintukotoa jättämään. Täällä hengaan varmasti jatkossakin, halusi ne sitä tai ei.