Torkkuherätyksenesto

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin...

Huomenta! On tässä ollut kiireitä, niin on jäänyt tämä kirjoittelu vähemmälle. Viime viikkojen arkipäivät olen istunut kirjastossa selailemassa lehtiä ja viime viikon huipentuma oli viikonlopun työvuorot, joiden välistä varastettiin tunti hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä uniaikaa. On ollut flunssaa, väsymystä, kiirettä ja nälkää, niin voinette ehkä ymmärtää, ettei ole ollut ihan semmoinen fiilis, että "hei, elämä on ihanaa, jaanpa sen maailman kanssa".

Mutta nyt tälle viikolle mulle on hankittu tänne hoitaja, toimitaterapeutti, mielen ja ruumiin hyvinvoinnin ylläpitäjä! Olemme tehneet kaiken yhdessä: hän ottaa osaa ruuanlaittoon makaamalla keskellä keittiön lattiaa niin, että jääkaapille yrittäessä on välttämätöntä tehdä muutama ylimääräinen hyppy saavuttaakseen päämääränsä, hän on osallistunut venyttelyyn ja lehden lukemiseen kuolaamalla juuri sen sivun, jolta niitä venyttelyohjeita yritän lukea, hän on lenkkeilyttänyt minua aamuin illoin ja mikä parasta, hän on aina iloinen, kun tulen kotiin! Siinä eteisessä kiskoessa tennareita pois hoitajani suusta sitä tuntee itsensä aivan korvaamattomaksi, kun valkoinen häntä vispaa kenkähyllyn lähes kumoon ja toisen riemu on rajaton.

Lisäksi kaiken ulkoilman tarjoilun ja tervehenkisen elämän ylläpitämisen lisäksi hän huolehtii myös päivärytmistäni. Ei auta torkuttaa kahta tuntia ohi parhaiden aamutuntien, kun on tuollainen yksi karvanaama kärkkymässä heti, kun teen ensimmäisen eleen herätyskellon suuntaan. Ei sellaiseen päivään voi olla heräämättä, johon houkutellaan yllä olevalla ilmeellä!

ps. Jos toimintaterapeutin emäntä lukee tätä tekstiä, niin voisitte suunnitella vaikka jonkin toisen ulkomaan matkan tähän putkeen! Tai vaikka vaihto-opiskelijavuoden! Kyllä met täällä pärjätään!

pps. Itseasiassa tarkemmin ajateltuna saattaakin olla ihan hyvä, etten omista koiraa, sillä sen jälkeen jokaisen ihmisen sosiaalisen elämän kannalta tärkein elementti eli fb:n statuspäivitykset olisivat aivan yhtä ärsyttäviä kuin alituiseen lapsensa liikkeitä raportoivan superäidin (toistaiseksi nämä ovat olleet fb:n superärsytysjuttuja jo pitkään). Päivästä toiseen kirjottelisin vaan, että "nyt se muru heräs", "käytiinpä muru kanssa tuossa lenkillä", "vähän on ollu murulla vatsa löysällä", "meidän muru osaa kantaa postin", "muru on kuumeessa/koulussa/eläinlääkärillä/postissa/kaupassa/autossa/kerhossa jne"... (Eipä sillä, että omat päivitykseni olisi päivästä toiseen mitä kiinnostavampia ja toinen toistaan loistokkaampia, mutta ainakin niissä on vaihtelua... ehkä!)

Taisteluvoittoja

Tämä hekumallinen onnellisuus ja mielihyvä ei ollutkaan niin helppo projekti, kun joutuu heräämään aivan liian aikaisin aivan liian vähillä unilla ja erityisesti jos erilaisista foorumeista puskee elämän epäkohtia pyytämättä ja yllätyksenä. Tässä jo tovin näytti siltä, että elämän realiteetit ovat tämän onnellisuuteni taustatukijoita laestaan ja että eihän tässä itse edes tarvitse juurikaan nähdä vaivaa. Noh, tuli nyt sekin aamu, kun ei ollut ihan niin helppoa. Kiire on yksi pahimmista vastustajistani - ja on siellä muutama muukin tekijä asettamassa esteitä eteeni.

Kuitenkin harmaan ja sateisen kevät aamun seasta löytyi jotain sellaista, joka väänsi kasvot tuikitarpeelliseen hymyyn, vaikka kuinka ketutti. Bussin ikkunasta sattui silmiini aamulenkillään iloitteleva terrieri, liekö pentu vai vaan pennunmielinen, joka näytti maailman onnellisimmalta oliolta kantaessaan liian suurta puukeppiä suussaan aivan kuin se olisi ollut jokin koiramaailman kaikkien etsimä ja himoitseva viisastenkivi. Siinä se kaveri sitten marssi etujalat ojossa hymyilyttämään yhtä väsynyttä tyttöpoloa, eikä tuo perjantainen aamu enää tuntunutkaan yhtään niin pahalta. Olen Nemin kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että koiria (tai eläimiä ylipäänsä) pitäisi saada apteekista, niin johan vähenisi maailman turhat murheet.

Tuollaisen eläinterapian lisäksi yksi suosikki itsesuggestion muotoni on listat, joihin mietitään asioita, jotka tekevät iloiseksi. Erityisen iloiseksi tulen pelkästään siitä ajatuksesta, mitä sellaiseen listaan eräskin Tukholman reissu listattiin*. Tosin on noissa listoissa vaaransakin, sillä vaikka kuinka yritin tuon bussimatkan lopun miettiä, että olipas se hyvä juttu, että paahtoleipä ei ollut vielä homeessa ja oli juustoakin jäljelle, ettei tarvinnut lähteä nälkäisenä töihin, niin ollaanhan siinä nyt kuitenkin jonkin sortin onnellisuusinflaation kourissa. Tuollaisista asioista iloitseminen tuntuu vähän huonon omantunnon sanelemalta tyytyväisyydeltä ja aikamoiselta jeesustelulta. Ei kaikilla ole varaa juustoon - iloitse nyt saakeli siitä, että kuulut näihin onnekkaisiin, joilla on Kippari-juustoa kaapissaan! Naamaa hymyyn vaan, sulla on kuule tyttö kaikki hyvin!

Aamulistani jäätyä kohtuu aneemiseksi tarjosi iltapäivä ja ilta kuitenkin todella paljon parempia komponentteja sellaiseen liimattavaksi. Mikä sen parempaa kuin kävellä hyvän ystävän seurassa lähes kesäisessä säässä jokirantaa pitkin alkoon hakemaan illaksi viiniä ja avata samainen viinipullo myöhemmin mitä parhaimmassa seurassa todeten, että on taas löytänyt uusia, itselleen sopivan älyvapaita ystäviä elämäänsä. Siinä sitten kun nukahtaa hihitellen aamun pikkutunneilla, ei nuo edellisaamun epäkohdat enää hirveästi selkäpiissä painaneet.

Jostain syystä kaupungin paikallisbusseissa on jokin aforismikampanja meneillään, ja siellä sitten päivästä toiseen pyörii enemmän ja vähemmän epäilyttäviä lausahduksia matkustajien viihdykkeeksi. Jonain päivänä tällä viikolla siellä luki jotakuinkin näin: "jos tiedät, että tulet nauramaan jollekin ikävälle asialle vielä joskus, niin mikset tekisi sen jo nyt". Vähän samaan tapaan yritän nyt tämän aamun epäkohtiin suhtautua niin, että todennäköisesti ei ne enää illalla murehdituta yhtään, niin keskitynpä nyt sitten heti aamusta alkaen iloitsemaan illan tulevasta keikasta!

*Note to myself: muistele tuota Tukholman reissua useammin!

Ähäkutti, saakeli!

Muutama nuori ihminen menee julkisesti televisiossa kertomaan, että haluavat viettää mukavaa elämää, ja johas internet on pullollaan huolestuneita yhteiskunnan ikäloppuja, joille ei alunperinkään olisi pitänyt antaa äänioikeutta meidän asioihin. He ovat yhteiskunnan asialla, huolissaan maamme tulevaisuudesta. Siis siitä, että pysyyhän heidän yltäkylläinen elämänsä samana vielä eläkkeelläkin ja löytyyhän jonkun selkärangasta rahat herrain bonuksiin ja työsuhdekattohuoneistoihin vielä kymmenien vuosienkin kuluttua.

Tämä koko homma on nyt saanut aivan väärät raiteet allensa. Mitä tekee ihminen, kun se kuulee, ettei jollain jossain ole hyvä olla? Miten ratkaistaan se, että työolot ovat kurjia, palkka mitätön - jos sitäkään? Tilastot kertovat nuorista eläkeläisistä, pitkistä sairaslomista työurilla, masennuksesta, ahdistuksesta ja pahasta olosta. Työpaikkakiusaaminen on päässyt viimein otsikoihin, kun sitä teki tarpeeksi isot herrat tarpeeksi isolle naiselle. Mutta sitten, kun joku sanoo sen ääneen, että ei huvita mennä töihin, kun se ei ole kivaa, niin ollaan kehittelemässä jos jonkinlaista pakkokeinoa näiden yhteiskunnan loisten taltuttamiseksi!

Jotenkin on aivan äärimmäisen vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka pitävät paheksuttavana, että ihmiset haluavat tehdä elämästään mielekästä ja olla vapaita valitsemaan oman polkunsa. Elämän tarkoitushan on nimenomaan olla onnellinen, ja harva ihminen sitä on, jos joka aamu pitää itkien lähteä viettämään kahdeksan tunnin työpäivää paikassa, jossa on paha olla. Paljon on puhetta ja huolta yhteiskunnasta syrjäytyneistä nuorista, mutta olisikohan nyt jo olla aika huolestua näistä elämästä syrjäytyneistä päättäjistä?

On liioiteltua ajatella, että yhteiskunta kaatuu näihin ihmisiin, jotka maalaavat mieluummin kotona, puuhastelevat vapaaehtoistyössä tai harrastavat mieluummin itselleen tärkeitä asioita kuin viettävät täysituntisia työpäiviä virkasuhteessa huonoon työnantajaan. Itseasiassa voisi tehdä hyvää laittaa myös nämä päättäjät vastaaville vapaille hetkeksi miettimään, mikä on oikeasti tärkeää. Aina on ihmisiä, jotka haluavat opettajiksi, kokeiksi, lääkäreiksi, lakimiehiksi ja poliitikoiksi. Terve ihminen kaipaa tekemistä - ja tekeminen varmasti edistää jokaisen hyvinvointia. Mutta harva saa mitään orgastisia kokemuksia siitä, että väkisintyöllistetään mielivaltaisesti kenen tahansa käytettäväksi. Traumojahan semmoinen aiheuttaa! Ja tilastojen perusteella tämän valtion työikäisiä ja nuoria ei ole varaa traumatisoittaa enää yhtään enempää.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat vielä rakkaus- tai ainakin viihtymystyösuhteisiin, samoin kuin rakkausopiskeluun ja rakkausystäviin. On ihan yhtä hölmöä hankkia sellainen koulutus- tai työpaikka, josta ei pidä, kuin hankkia ystäviä, joiden seurassa tulee paha olo. Ja jos jotkut keski-iän ylittäneet päättäjätädit ja -sedät ovat sattuneet oman elämänsä kämmäämään, niin ei ehkä ole reilua yrittää purkaa sitä meihin, jotka ymmärrämme olla onnellisia.

Ei veronmaksajat kuole sukupuuttoon tai hyvinvointivaltio kaadu, jos ihmisille annetaan vapaus etsiä mielekästä ja onnellista elämää - sitten meillä olisi vain paljon onnellisempia veronmaksajia ja paremminvointiyhteiskunta.

Hiihtoloma - Kandi 6 - 1

Nyt sitä on sitten lomailtu useamman vuoden edestä vähän niin kuin vahingossa, sillä eihän tämän mitään huvitusta ja lomailua pitänyt alkuunkaan olla. Syytän tästä sääilmiöitä, sillä sehän olisi hullun hommaa istua päivät pitkät sisällä kandin parissa, kun pihalla on epätodellisen hyvä sää ja D-vitamiinia jaossa koko vuoden edestä. Talvi on sitä paitsi niin lopuillaan, että olihan niistä hangista vielä nautittava. Viikonlopuksi on Turkuun luvattu vesisadetta, sitten voin istua kirjastossa ihan hyvillä mielin siitä, etten turhaa roudannut kirkkaankeltaisia suksiani etelään.

Tulin tuossa viimeisellä hiihtolenkilläni pohtineeksi, että lomanviettotapa kertoo aika paljon ihmisen keski-ikäistymisestä (tai vaihtoehtoisesti nulikoitumisesta), ja tuon testin asteikolla pääsisin lähelle huippupisteitä tuon keski-ikäisyyden osalta. Yhtäkkiä sitä arvostaa ruumiin ja mielen terveyttä niin paljon, ettei tule mielenkään lähteä mäskihommiin, vaan ennemminkin ulkoilemaan. Itseasiassa sitä huomaa, ettei mukana ole edes mitään sosiaaliseen mäskäämiseen vaadittavia kamppeita, vaan laukut ovat täyttäneet erilaiset ulkoiluasusteet ja -välineet. Siinä sitä sitten tyytyväisenä ulkoillaan, illalla saunotaan ja ollaan ajoissa menossa nukkumaan. Jos ihan hurjiksi heittäydyttiin, niin vuokrattiin elokuva ja vedettiin paketti mustikkapiirakkajäätelöä.

Useampi vuosi sitten tuollainen ei olisi ollut ollenkaan mahdollista kahdesta syystä:
1. Kotipaikkakunnalle ei mennä lomalle vaan kotiin eli kiukuttelemaan, kuuntelemaan vittuilua ja taantumaan takaisin teinin asteelle*. Se oli se pakollinen velvollisuus, joka piti hoitaa muutaman kerran vuodessa ja kesti pisimmillään yleensä noin kolme päivää. Kolmannen päivän kohdalla kaikki vähäinenkin kohteliaisuus muita perheenjäseniä kohtaan ehtii haihtua ja jo aiemmin mainitut kiukuttelu, vittuilu ja taantuminen alkavat kasvaa eksponentiaalisesti. Tästä syystä kolmea päivää pidempi kotona vietetty aika (jos sekään) ei käy lomasta, vaan yleensä sen jälkeen olisi jonkin sortin hermoloma paikallaan. Omaan arkeen palattiin rättiväsyneenä ja onnellisena siitä, että pääsee lepuuttamaan ruumista, mieltä ja hermoja.
2. Loman käsitteestä uupui aikaisemmin sellaiset asiat kuin yöunet, (terveellinen) ruokailu ja liikunta. Ulkoileminen hoidettiin yleensä ilta- tai yöaikaan, liikuntaa lähiten muistuttava aktiviteetti oli baarissa istuminen (joka vaatii kyllä kohtalaisen hyvää keskivartalon hallintaa, jos sen mielii toteuttaa jotenkin muuten, kuin allekirjoittaneen ryhdin kaltaisessa etukenossa). Ruokailuun panostettiin juuri sen verran, ettei ollut nälkä ja kiukku, mutta siihen se sitten jäikin. Päivät ehkä nukuttiin, jos ehdittiin. Yleensä nukkuminen hoidettiin nähtävyyksien ja raittiin ulkoilman kustannuksella. Muutamaa rankkaa yötä myöhemmin omaan arkeen palattiin rättiväsyneenä ja onnellisena siitä, että pääsee viimein lepuuttamaan ruumista, mieltä ja hermoja.

Nyt sen sijaan palaan ensi kertaa kotona vietetyltä lomalta rentoutuneena ja akut ladanneena. Hoidin vielä homman silleensä fiksusti, että pääsen katkaisemaan ylipitkän junamatkani Tampereen suosikkitofucurrylla ja suosikkitofucurryseuralla! Aika hyvin suunniteltu matkustuspäivä, sanoisin, eikä sitä nyt heilauttanut edes se, että aamuinen bussikuski toivotti kaikille muille hyvää naisten päivää paitsi minulle ja unohti vielä olemassaoloni Rovaniemellä ja jätti ajamatta rautatieasemalle. Tosin ymmärrän hyvin kyllä tuon naiseuteni passiivisen epäämisen, sillä menen itsekin toistuvasti sekaisin tuollaisissa hankalissa, itseäni ja muita koskevissa sukupuolitermeissä! Sen sijaan tuo olemassaolemiseni kyseenalaistaminen vihlaisi vähän syvempää!

*huolehdin kyllä tästä tälläkin reissulla, mutta ainoastaan viimeisenä iltana ja tämäkin johtui siitä, ettei minua oltu asianmukaisesti ruokittu! Vittuilusta tosin huolehdittiin jo heti kärkeen, mutta se on silleensä toimiva perinne, että onpi sitten pois alta. Käydään heti kärkeen läpi epäonnistuneet opiskelupaikat, valmistumattomuus, epäonnistuneet parisuhteet, huono taloudellinen tilanne, kasvissyönti, viherpiiperrys, vasemmistolaisuus ja kaupunkilaistuminen, niin ei tarvi sitten koko perheen laatuaikaa näihin teemoihin tuhlata.

... ja kuinka sitten kävikään?

Löysin sitten tämän kandinkirjoituslomani lomassa urheilijanuorukaisen itsestäni. Kaikki alkoi ensin viattomasta luistelureissusta lasten kanssa ja koiran lenkkeilytyksestä. Sitten kuvioihin tulivat iltavenytykset telkkarin edessä ja satunnaiset aamujoogailut, jotka antoivat ruhjotulle ja jumiutuneelle ruumiilleni yllättäviä ja koukuttavia hyvänolon tunteita.  Sitten kirpputorilta löytyi sopivan kokoiset sukset ja monot, jotka pahaa-aavistamaton isäni minulle Rovaniemeltä asti kuskasi. Hiihdin kerralla enemmän kuin ehkä koko lusmuillun nuoruuteni aikana - ja ilo oli suunnaton! Räkäposkella tunsin kosketusta Mika Myllylän kärsimyksiin ja Kari Tapion musiikkiin. Tunsin yhteyttä tähän kansaan, tähän maahan ja kaipasin trikookangasta ylleni! Tunsin viimein kuuluvani johonkin, kun himohiihtäjäsedät yksi toisensa jälkeen tervehtivät minua merkityksellisesti hiihtoladulla. Salpausselän kisatkin saivat henkilökohtaista tuntua, kun nuori lupaus Toni Ketale, tuo toinen urheilijanuorukainen, jäi kuuluisilla sekunnin murto-osilla ulos sprinttifinaaleista!

Niin, eli kuten arvata saattaa, tämä kirjoittaminen ei ole oikein ottanut tulta allensa. Sen sijaan olen kyllä ommellut äitille verhot ja koristetyynyt, leiponut lasten kanssa, kokkaillut yhden illan kaikenlaisia herkkuja, saunonut, katsonut elokuvia ja käynyt lautailemassa. Olen opetellut vähentämään kahvinjuontia ja koukuttanut itseni vihreään teehen. Onhan sitä jo aika paljon siinäkin!

Nyt kello ei tosin ole vielä edes kymmentä, voin yrittää kiriä vielä tänä päivänä ennen kuin päädyn taas johonkin urheiluhommiin!

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Pääsin kuin pääsinkin perille, nukkumatta tietysti, sillä innostuin juomaan vielä ilta-aikaan kahvia ja syömään eväänä ollutta minttukrokanttisuklaata, josta sitten seurasi aamutunneille asti yltänyt aktiviteettitila, jollaisia pitäisi tuommoisiin uniaikoihin välttää - ainakin jos siitä uniajasta on maksanut yli 70 euroa!

Vähästä unesta huolimatta tuo samainen aktiviteettitila on säilynyt koko päivän. Jostain syystä olotilani eivät haluaisi nyt millään käsittää, että olen täällä työmatkalla tarkoituksena kirjoittaa viimein se vuosia roikkunut kandintutkielma valmiiksi, vaan löydän itseni järjestelemästä jos jonkinlaista suunnitelmaa itselleni. Puoli kylää penkoo varastojaan juuri tällä hetkellä löytääkseen 36:n monot suksiini, ja kirjastosta kävin varmuuden vuoksi hakemassa muutaman joogakirjan, parit sarjakuvakirjat ja muutamat elokuvat. Enhän minä nyt sentään 24/7 voi noita mahdollisia maailmoja tutkia, enhän?!

Seuraava operaatio on siis tämän kaiken muun aktiviteetin sulauttaminen kirjoitussuunnitelmiini. Ajatusleikki on seuraavanlainen: herään aamulla klo 7.20 (jolloin aurinko näillä leveysasteilla nousee), jonka jälkeen suoritan 40 minuutin aamujoogaharjoituksen. Tämän jälkeen syön oikean aamupalan (eikä siis vain pelkkää kahvia, kuten normaalisti), jolloin jaksan keskittyä ainakin pari kolme tuntia lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tämän jälkeen lounastan kevyesti, etten päädy koomapäiväunille, ja jatkan kirjoittamista vielä parin tunnin ajan. Tämän jälkeen voin lähteä ulos harrastamaan hiihtoa, juoksua, lautailua tai jotain vastaavaa. Illalla yritän lukea vielä parin tunnin ajan, mutta en liian myöhään, jotten pilaa liian vilkkailla ajatuksilla yöuniani. Elokuvia, sarjakuvia ja romaaneja kulutetaan sitten iltakahdeksan jälkeen, koska aivoni eivät ymmärrä sammua ennen aamuyötä, jos rasitan niitä liikaa vielä iltasella. Toistan tällaista päivärytmiä viikon ajan ja kotiin lähtiessäni huomaan olevani hyvinkin lähellä ensimmäistä akateemista tutkintoani! (Joohan?!)

Hyvin todennäköisesti aktuaaliset tapahtumat ovat sellaiset, jossa herään päivittäin klo 13 siihen, että siskonpoika tulee koulusta ja puuhailen iltaan asti hänen kanssaan pelaten, lautaillen, hiihtäen jne. Huomaan seitsemää päivää myöhemmin, että tämähän oli ihan tosi kiva loma ja kirjoitan kalenteriini uuden ajan kandin tekemistä varten.

Sitä huomaa kasvaneensa todella isoksi ja vastuuntuntoiseksi, kun osaa asettaa itselleen kunnollisia päämääriä, joiden avulla on tarkoitus saavuttaa jotain elämälleen arvokasta ja merkityksellistä. Vielä suurempaa kehitystä ihmisenä osoittaa se, että oma itsetuntemus estää uskomasta noihin suurieleisiin suunnitelmiin.

Yritän kuitenkin pysyä nyt kultaisella keskitiellä pitäen silmällä tavoitettani kirjoittaa edes kymmenen sivua tekstiä tutkielmaani, jollloin olisin jo niin viime metreillä sen kanssa, että saisin sen suorastaan vahingossa valmiiksi Turussakin. Joogaamisen suhteen en ole erityisen kunnianhimoinen. Kroppani vain on liian suurien laukkujen kantamisen ja huonosti nukutun yön jäljiltä sitä mieltä, että verenkierto niskahartiaseudulla olisi tosi jees, ja tästä motivoituneena kehitin tuollaisen sadistisen aamujooga-ajatuksen. Saa nähdä, kuinka tytön käy!