Kun päivät on liian pitkiä ja pimeitä, aamut ankaria ja yöt ainoastaan ailahtelevasti unta muistuttavia, eikä voimat riitä mihinkään - saati Amerikasta asti lähetettyihin yllätysvaatimuksiin, sitä voisi kuvitella vaipuvansa johonkin horrokseen muutamien vilttien väliin ja odottelevansa tulevan kesän jokirantaromantiikkaa siinä sumuisessa usvassa useamman kuukauden ajan. Mutta ei, tämän pahimmasta pahimman päivän taistelin kunnialla aina iltapalaan asti ja siihen hetkeen, kun kuvittelin rojahtavani uupuneena sänkyyn. Vaan ei se uupumus nyt olekaan mikään ikävä yöseuralainen. Siihen uupumukseen sekoitti elämäni ihmiset taas yllättävän tarttuvia onnen tunteita.

Noiden ystävien avustuksella tiedän, että aamuun en herää yksin vaan ystävän ääneen, joka kertoo, että kyllä tämä hoituu. Että muutama tunti sinne tai tänne, se taistellaan ja sitten iltapäivän aikaan kotini on kahden Irlantia odottavan arkitaistelijan yhteinen väijytyspiste, josta se kaikki arjen ikävyys yhteisillä voimilla valloitetaan tulevan illan alkajaisiksi. Tiedän myös sen, että huominen ilta tarjoaa juhlia - sellaista juhlaa, johon harvoin jaksan osallistua, mutta jonka paljetteja ja korkokenkiä olen kuitenkin nyt odottanut jo tovin. Tiedän, että sunnuntaina on juuri niin kylmää kuin haluankin olevan - ja niin valkeaa, että myöhään juotaviin aamukahveihin ei hirveästi mitään muuta seuraksi kaivatakaan.

Tämä hetkikään ei voi olla juuri nyt yhtään parempi. Aino Venna ja punaviini ovat kuin luodut tämän uupumuksen keinuttajiksi. Niiden siivittämänä nukahdan ajatuksissani tämän illan vakuuttavimmat sanat mielessäni:

Tehääks ensi viikosta maailman paras viikko ku tää viikko on ollu niin paska?  - Voidaan tehdä.

Jokaisen elämässä pitäisi olla yksi poika nimeltä Varis. Semmoinen, jonka sanoja ei valppaimmassakaan mielentilassa epäilisi pätkääkään.

Täydellisiä päiviä ja muutamia muunlaisia

Maailmani oli taas hetkellisesti täytetty jos jonkin sortin täydellisyydellä. Olen ehkä monin paikoin vähän höveli näissä hehkutuksissani, sellainen todellinen suosikkiuslutka - niitä suosikkiasioita ja -ihmisiä kun on jos jonkinlaisia, mutta jälleen kerran tuli kyllä saavutettua jonkin sortin täydellisyyskliimaksi! Ja niin siis edellisestä viikostani kolmisen päivää tuo täydellisyys asutti elämääni.

Oltaisiin jo pitkälti hyvien olojen rajojen sisällä pelkästään siksi, että keväinen seuralaiseni palasi viettämään aikaa luonani samalla intensiteetillä ja vimmalla kuin se lumisena keväänäkin täällä aikaansa kulutti. Laitoin nukkumaan seurassa, heräsin aamulla juomaan aamukahvit seurassa ja jokainen aamu ja iltapäivä päättyi rentouttavaan ja terapeuttiseen kävelyyn arvatenkin mitä parhaimman lenkkikaverin kera. Eikä tuo ollut mitä tahansa seuraa, ei mitään halpatuotantoa, vaan nimenomaan joku sellainen, jota ei tarvinnut asuntoonsa mahduttaa tai jonka kanssa olisi pitänyt opetella olemaan. On aivan selvää, että toisinaan minua seurataan huoneesta toiseen ja että joku on joka aamu elämäniloisena ottamassa vastaan uutta päivää riippumatta siitä, millä jalalla itse nousen. Tuota riemua, vimmaa ja erityisesti lähellä olemisen intensiteettiä kestäisin harvoilta - ja kaikki ne ensihätään mieleentulevat taitavatkin olla juuri jotain muuta lajia kuin omani edustajat. Mutta sellaiset ovatkin juuri parhaita - ne ei voi tulla ikinä liian liki.

Mutta ei siinä vielä suinkaan kaikki! Loppuviikkoni oli mitä parhain siitäkin huolimatta, että marraskuu esitteli osaamistaan harmauden eri sävyissä ja pimeistä pimeimmissä illoissa. Tuon täydellisyyden tarjoili tällä kertaa maailman paras harrastus, joka houkuttaa äärelleen mitä mahtavimpia tyyppejä tuon tuosta ja nyt intensiivinen viikonloppu transskandinaavisessa porukassa teki jälleen tehtävänsä niin sielulle kuin ruumiille. Ihmisten pitäisi löytää jokin keino liikuttaa itseään, hyppiä, pomppia, pyöriä ja haastaa lihaspolot aina silloin tällöin supersuorituksiin. Siitä jää hyvä mieli, ja kahden päivän treenaamisen jälkeen illalla korkatut kaljat asettivat taas ansaitsemisen filosofian hyvin harjoitettuun käytäntöön. Harvemmin tuollaisia seurueita löytää - sellaisia laestaan pidettäviä ihmisiä, joiden kanssa vielä hyvin leppoisasti vietetty sunnuntai musatreenineen ja hampparibuffetteineen jätti jälkeen aukon, jota arki ei osaa paikata.

Eipä sillä, että arki olisi edes parhaitansa yrittänyt tuon tuollaisen epätodellisen viikonlopun jäljiltä. Sen sijaan se oli vastassa kuin seinä heti sunnuntai-iltana jakamassa ankaraa olemustaan ja tässä on sitten päivät yritetty siitä selvitä. Aina se on yhtä yllättävää, että hyvien tilojen on joskus loputtava ja todennäköisesti pudotus tulee olemaan korkea. Nyt sitten arki otti erävoittoja tuosta viikonlopusta ja osoitti, että turhaan suunnittelen elämästäni silkkaa juhlaa ja hyvänolon vimmaa palkinnoksi noiden päivien jo mitä onnekkaimmista tuntemuksista.

Mutta jos nämä päivät nyt selviän, niin lauantaina aloitan uuden itsenipalkitsemiskierteen, johon ei sisälly ylläri-deadlineja tai klo 5 herätyksiä maanantaiaamuna!

Hyviä uusia asioita

Minä, vanhoihin kaavoihin eli levyihin, kirjoihin, kotimatkareitteihin, ravintoloihin ja ravintola-annoksiin, oluisiin ja tv-sarjoihin, itseni takerruttanut nostalgian rakastaja, olen tehnyt urotyön. Kävelin levykauppaan, kasasin pinon levyjä ja ostin ne. Niiden joukossa oli jotain täysin tuntematonta. Sen kummemmin miettimättä kaappasin osan tuota tuntemattomuutta mukaani ja hyvä niin. Nyt ne ovat soineet täällä. Lau Nau ja Aino Venna.

Nyt ne ajavat aamukahviseuran paikkaa ja aiheuttavat hyvää mieltä kuulijalleen. Sillä siitä hyvästä mielestä se kuulija elää päivästä toiseen. Siitä, että on heti aamusta asioita, joille voi hymyillä.

Romantiikan lähteillä

Noin, jälleen voin hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sanan tai pari, sillä olen kirjoitusosuuteni hetkellisesti hoitanut tuonne akateemisen maailman puoleen. Aikaansaamisen tunne on tietysti mitä hienoin, mutta tämä deadlinen jälkeinen vapaus se vasta hienoa onkin!

Tietysti jo tuon seminaaarityön ollessa vielä vasta kaukainen haave mieleni suttupaperilla, oli suunnitelmissa jos jonkinlaisia riemuja palkinnoksi moisesta ahkeruudesta. Mutta nyt vasta viimeisten päivien paineessa ja kiireessä on tämän loppuviikon kulkusuunta ollut kristallin kirkkaana mielessä ikään kuin kannustamassa viimeiset metrit jatkamaan. On vaikeaa täyttää päätään pelkästään tuollaisella teorialla - metafysiikalla, kielifilosofialla ja modaalilogiikalla - jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ne ovat turhan raskaita ajatuksia yksin asuttamaan jonkun mieltä. Ja minä oravan keveydessä ja keskittymiskyvyssä (ja todennäköisesti älykapasiteetissakin) olen siinä ehkä maailman huonoin, ja niinpä seuraavat ajatukset ovatkin olleet keventämässä tuota teoreettisen filosofian painolastia:

Päätin, että itkuleffat tulevat osaksi elämääni, kunhan saan seminaarityöni palautettua ja tuota palautusta juhlistettuani ensin muutamalla oluella ystävien seurassa. Jostain syystä tuollaisten äärisurullisten elokuvien katseleminen on kuulostanut houkuttelevalta jo pidemmän aikaa, sillä tästä kaikesta valituksesta ja alkusyksyn harmaudesta huolimatta en oikein osaa olla surullinen niin dramaattisessa mittakaavassa kuin haluaisin. Se on ehkä merkki siitä, että elämä on pääasiassa vain hyvää. Mutta sitä hyvyyttä ja tasaisuutta haluan hetkellisesti paeta muiden luomiin suruihin. Syyttömiä suruja on helppo romantisoida, vaikka hyvin tiedänkin, etten niitä tarkoituksellisia toivoisi kohdalleni ollenkaan. Mutta tuollaiset kevyet, jopa tyhjänpäiväiset surut ovat sellaisia, että niillä olisi varmasti paikkansa tämän hyvinvointiprojektini keskellä.

Sen lisäksi täydellisiin päiviini kuuluu tarkkaan suunniteltua onnea, semmoista arkista, mutta tuikitarpeellista varsinkin tuollaisten muusta elämästä irrotettujen mahtikirjoitusrupeaminen jälkeen. Sellaisia ovat iltalenkit ystävän kanssa, tämän akateemista kiireestä kärsineen kodin uudelleenrakastaminen, tiskaaminen ja ruuan laittaminen. Kitaraan tarttuminen ilman pistosta sydämessä, laulamista tällä epämääräisellä äänellä, joka minulle on suotu ja jota en vain kykene muuksi muuttamaan. Levyjen soittaminen vakavan hiljaisuuden sijaan, kynttilöiden sytyttäminen ja sohvalla kirjan kanssa asuminen. Sellaisen kirjan kannattelu rintakehällään, jota luetaan enemmän viihtyäkseen kuin opetellakseen - sitä kirjaa ei opetella, sillä opettelu on aina jotenkin väkinäistä. Tämä sen sijaan sujuu, aivan kuten joidenkin asioiden vain kuuluukin sujua.

Erityispalkintona (lähes kaikesta elämän jaksamisesta, sanoisin) odottaa vielä lauantaina 22 pistepirkon keikka, josta ei vain voi jäädä paha mieli. Ja tietysti tämä syksyllä pölyistä pyyhitty musiikinrakastaminen tarkoittaa myös sitä, että huomattuani erään avoeron myötä menetettyjen pistepirkkojen levyjen poissaolon olen oikeutettu kävelemään huomenna kahteen suosikkilevykauppaani: ensin tarkistamaan levydivarista, josko sieltä löytyisi haluamani ja sitten siihen, josta saa uusia ja kiiltäviä siihen hätään, ettei niitä levyjä ollutkaan käytettynä tarjolla.

Tänään nukkuessani hyvin ansaittuja päiväunia ja hekumoidessani loppuviikon suunnitelmaa tajusin ainakin hetkellisesti olevani kuin vastarakastunut tämän kaiken elämäni romantisoimisen kanssa. Mutta tämmöinen elämänrakastaminen on aika hyvä harrastus, ja sikäli kuin noiden romantisoitujen mutta kai kuitenkin aika maltillisissa mittakaavoissa pyörivien asioiden toteutuminen on omissa käsissäni, niin hyvin tässä käy.

Aamu

Joskus sitä pysähtyy miettimään, että miten tällä oravan keskittymiskyvyllä on ikinä saatu mitään aikaan. Nyt olisi nimittäin juuri se aika, kun pitäisi osata olla ja toimia. Seminaarityö odottaa kirjoittajaansa, vaan mitä silloin teenkään. Tuhlaan tuntini aamusta alkaen.

Herään, laitan kahvit tulemaan, harhaudun uutisiin ja sosiaalisen median linkkeihin. Nousen sängystä kulkeakseni kitaran luo ja laulan aamuisella äänellä sen ihanan Hän-kappaleen, jonka Markku Suominen on joskus levyttänyt. En aivan osaa, koska siinä on kohtia, jotka vaativat barresointuja tai muuten vaan jotain ylimaallista musiikin ymmärrystä. Soitan silti ja olen tyytyväinen siihen, että kappaleeseen vaaditaan joitain sellaisia sointuja, jotka eivät ole tulleet Aknestikin ja Noitalinna Huraan kanssa tarpeeseen. Päätän, että soitan kaikki suosikkikappaleeni kerran, sitten keskityn.

Täytyy kuitenkin hoitaa aamuisia asioita. Pedata sänky ja asetella kone työntekomahdollisuudeksi. Se vie hetken. Siksi laitan Itkevän tytön levyn soimaan, sellaisen, joka on lainassa, mutta johon olen ehtinyt jo tykästyä. Päätän antaa sen soida, kunnes olen valmiina lähteitteni kanssa aloittamaan urakan.

Vaan sitten koittaa nälkä, onhan kellokin jo paljon. Täytyy syödä. Paistan juustolla, basilikalla ja ketsupilla höystetyt leivät pannulla ja sekoitan hillajugurtista ja rahkasta itselleni aamupalaa. Mehu maistuu pahalta, olin kai unohtanut sen liian pitkäksi ajaksi jääkaapin perukoille. Olen huono ruoka-aineiden kanssa, ja häpeillen heitän niitä roskiin, kun en koskaan saanutkaan niistä mitään tehtyä.

Syöminen vaatii vielä hetken odottelua ja kepeyttä ja avaan netistä blogin, jota on ollut tarkoitus lukea. Pidän sen tyylistä ja harhaudun muistoissani Leninin puistoon makaamaan keskellä yötä isolle kivelle ystävä vieressä ja suuren kuusen vartta tuijottelemaan öistä taivasta. Siellä oli hiljaista ja ainoastaan meidän äänen ajatellut ajatuksemme täytti sen pienen lammen edustan. Vai oliko siellä edes lampi? En muista, mistä puhuimme, mutta oleellisempaa onkin muistaa se viihtymys. Parhaita ovat sellaiset pysähtyneet hetket, joiden tietää olleen oikeasti hyviä.

Kun olen viimein valmis - niin aamupalani kuin muistojenikin kanssa - palaan takaisin. Menen laittamaan kitaran seinälle osoitettuun paikkaansa, mutta en malta olla soittamatta vähän lisää. Kuluu tovi, ja viimein kuvittelen olevani valmis aloittamaan urakkani. Mutta jälleen harhaudun, en oikein tiedä edes miksi, ja päädyn kuuntelemaan Sydän Sydäntä ehkä siksi, että se kuuluu samaan aikaan Itkevän tytön kanssa.

Kun viimein saan koneen käsiini, avaan Open officen ja muutamat pdf:t. Tuijotan tyhjää ruutua. Aloittaminen on hankalaa, niinhän se aina on.

Ja nyt viimein löysin itseni kirjoittamasta muuta, sillä kyllähän kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Siihen uskoin keväällä, ja siihen koitan uskoa nyt jälleen.

I Like You

Päätin olla rohkea: suora ja rehellinen ja tohtia kaiken sen tohtimattomuuden edestä, joka on tässä ympärilläni viime aikoina vellonut. Olin lähestulkoon kirjoittanut kaiken valmiiksi: tietäisin miten se menisi, minkälainen tunnelma ilmassa olisi ja kuinka huolettomin elein tekisin siitä jotain sellaista, jota ei kenenkään tarvitsisi pitää mitenkään ikävänä asiana. Olisin hermostunut, niin tietysti, mutta sitäkin enemmän kannattelisin kepeyttä paremmin kuin Kundera konsanaan. Se olisi sitä oikeanlaista kepeyttä, sitä mikä tarjoillaan oranssissa suosikkikirjassa.

Se kohtaaminen pyyhkisi pois kaiken levottomuuden ja epävarmuuden. Seisoisin suurempana ihmisenä kuin koskaan aikaisemmin, ja kepeydellä kääritystä keskustelusta syntyisi vielä jotain kevyempää – sellaista vapautta, joka tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Vaan kuinka käy! Papereille rustatut sanat ja suunnitelmat ovat turhia, kun elämä näyttää taas koomisen puolensa ja laittaa minut osaksi ihmissuhdekomediasarjaa, jossa kenties hyväntahtoinen mutta auttamattoman neuroottinen hahmo ei vaan oikein ikinä onnistu. Kuinka olenkaan monesti miettinyt, miten Frasierille ja Nilesille voi aina käydä niin kuin on tapana käydä, ja nyt aivan samoin tuosta muistiin nauhoitetusta kohtauksesta ei ystäviltä ollut tarjolla mitään muuta kuin hysteeristä mutta toivottavasti kaikella sympatialla tarkoitettua naurua.

Sä siis menit kertomaan pojalle, että tykkäät siitä? Ja sitten päädyit kertomaan sille, kuinka kaikki tykkäämiset on ihan perseestä ja kuinka et ikinä haluaisi mitään sellaista? Että ois ihan vitun ahdistava ajatus, että joku ois ihastunut suhun?

Niin siinä saattoi sitten käydä. Erityisen koomista asiasta tekee se, että samassa keskustelussa kuulutin ihmisten rehellisyyden perään ja sain kiitosta suoruudestani. Unohdin vain sanoa sen, jonka olin jo valmiiksi tuohon kepeyteen käärinyt, ja seurailin, kun toisia totuuksiani tarjoiltiin pöytään pyytämättä ja yllätyksenä.

Ihmisten pitäisi varmaan kirjoittaa enemmän kirjeitä. Nuo aktuaaliset sosiaaliset tilanteet ovat turhan haastavia.

Yhtä kaikki, sain sentään sen, mitä alun perin halusinkin: sellaisen vapauden, jota osaan hallita.