Noin, jälleen voin hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sanan tai pari, sillä olen kirjoitusosuuteni hetkellisesti hoitanut tuonne akateemisen maailman puoleen. Aikaansaamisen tunne on tietysti mitä hienoin, mutta tämä deadlinen jälkeinen vapaus se vasta hienoa onkin!
Tietysti jo tuon seminaaarityön ollessa vielä vasta kaukainen haave mieleni suttupaperilla, oli suunnitelmissa jos jonkinlaisia riemuja palkinnoksi moisesta ahkeruudesta. Mutta nyt vasta viimeisten päivien paineessa ja kiireessä on tämän loppuviikon kulkusuunta ollut kristallin kirkkaana mielessä ikään kuin kannustamassa viimeiset metrit jatkamaan. On vaikeaa täyttää päätään pelkästään tuollaisella teorialla - metafysiikalla, kielifilosofialla ja modaalilogiikalla - jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ne ovat turhan raskaita ajatuksia yksin asuttamaan jonkun mieltä. Ja minä oravan keveydessä ja keskittymiskyvyssä (ja todennäköisesti älykapasiteetissakin) olen siinä ehkä maailman huonoin, ja niinpä seuraavat ajatukset ovatkin olleet keventämässä tuota teoreettisen filosofian painolastia:
Päätin, että itkuleffat tulevat osaksi elämääni, kunhan saan seminaarityöni palautettua ja tuota palautusta juhlistettuani ensin muutamalla oluella ystävien seurassa. Jostain syystä tuollaisten äärisurullisten elokuvien katseleminen on kuulostanut houkuttelevalta jo pidemmän aikaa, sillä tästä kaikesta valituksesta ja alkusyksyn harmaudesta huolimatta en oikein osaa olla surullinen niin dramaattisessa mittakaavassa kuin haluaisin. Se on ehkä merkki siitä, että elämä on pääasiassa vain hyvää. Mutta sitä hyvyyttä ja tasaisuutta haluan hetkellisesti paeta muiden luomiin suruihin. Syyttömiä suruja on helppo romantisoida, vaikka hyvin tiedänkin, etten niitä tarkoituksellisia toivoisi kohdalleni ollenkaan. Mutta tuollaiset kevyet, jopa tyhjänpäiväiset surut ovat sellaisia, että niillä olisi varmasti paikkansa tämän hyvinvointiprojektini keskellä.
Sen lisäksi täydellisiin päiviini kuuluu tarkkaan suunniteltua onnea, semmoista arkista, mutta tuikitarpeellista varsinkin tuollaisten muusta elämästä irrotettujen mahtikirjoitusrupeaminen jälkeen. Sellaisia ovat iltalenkit ystävän kanssa, tämän akateemista kiireestä kärsineen kodin uudelleenrakastaminen, tiskaaminen ja ruuan laittaminen. Kitaraan tarttuminen ilman pistosta sydämessä, laulamista tällä epämääräisellä äänellä, joka minulle on suotu ja jota en vain kykene muuksi muuttamaan. Levyjen soittaminen vakavan hiljaisuuden sijaan, kynttilöiden sytyttäminen ja sohvalla kirjan kanssa asuminen. Sellaisen kirjan kannattelu rintakehällään, jota luetaan enemmän viihtyäkseen kuin opetellakseen - sitä kirjaa ei opetella, sillä opettelu on aina jotenkin väkinäistä. Tämä sen sijaan sujuu, aivan kuten joidenkin asioiden vain kuuluukin sujua.
Erityispalkintona (lähes kaikesta elämän jaksamisesta, sanoisin) odottaa vielä lauantaina 22 pistepirkon keikka, josta ei vain voi jäädä paha mieli. Ja tietysti tämä syksyllä pölyistä pyyhitty musiikinrakastaminen tarkoittaa myös sitä, että huomattuani erään avoeron myötä menetettyjen pistepirkkojen levyjen poissaolon olen oikeutettu kävelemään huomenna kahteen suosikkilevykauppaani: ensin tarkistamaan levydivarista, josko sieltä löytyisi haluamani ja sitten siihen, josta saa uusia ja kiiltäviä siihen hätään, ettei niitä levyjä ollutkaan käytettynä tarjolla.
Tänään nukkuessani hyvin ansaittuja päiväunia ja hekumoidessani loppuviikon suunnitelmaa tajusin ainakin hetkellisesti olevani kuin vastarakastunut tämän kaiken elämäni romantisoimisen kanssa. Mutta tämmöinen elämänrakastaminen on aika hyvä harrastus, ja sikäli kuin noiden romantisoitujen mutta kai kuitenkin aika maltillisissa mittakaavoissa pyörivien asioiden toteutuminen on omissa käsissäni, niin hyvin tässä käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti