Kun päivät on liian pitkiä ja pimeitä, aamut ankaria ja yöt ainoastaan ailahtelevasti unta muistuttavia, eikä voimat riitä mihinkään - saati Amerikasta asti lähetettyihin yllätysvaatimuksiin, sitä voisi kuvitella vaipuvansa johonkin horrokseen muutamien vilttien väliin ja odottelevansa tulevan kesän jokirantaromantiikkaa siinä sumuisessa usvassa useamman kuukauden ajan. Mutta ei, tämän pahimmasta pahimman päivän taistelin kunnialla aina iltapalaan asti ja siihen hetkeen, kun kuvittelin rojahtavani uupuneena sänkyyn. Vaan ei se uupumus nyt olekaan mikään ikävä yöseuralainen. Siihen uupumukseen sekoitti elämäni ihmiset taas yllättävän tarttuvia onnen tunteita.

Noiden ystävien avustuksella tiedän, että aamuun en herää yksin vaan ystävän ääneen, joka kertoo, että kyllä tämä hoituu. Että muutama tunti sinne tai tänne, se taistellaan ja sitten iltapäivän aikaan kotini on kahden Irlantia odottavan arkitaistelijan yhteinen väijytyspiste, josta se kaikki arjen ikävyys yhteisillä voimilla valloitetaan tulevan illan alkajaisiksi. Tiedän myös sen, että huominen ilta tarjoaa juhlia - sellaista juhlaa, johon harvoin jaksan osallistua, mutta jonka paljetteja ja korkokenkiä olen kuitenkin nyt odottanut jo tovin. Tiedän, että sunnuntaina on juuri niin kylmää kuin haluankin olevan - ja niin valkeaa, että myöhään juotaviin aamukahveihin ei hirveästi mitään muuta seuraksi kaivatakaan.

Tämä hetkikään ei voi olla juuri nyt yhtään parempi. Aino Venna ja punaviini ovat kuin luodut tämän uupumuksen keinuttajiksi. Niiden siivittämänä nukahdan ajatuksissani tämän illan vakuuttavimmat sanat mielessäni:

Tehääks ensi viikosta maailman paras viikko ku tää viikko on ollu niin paska?  - Voidaan tehdä.

Jokaisen elämässä pitäisi olla yksi poika nimeltä Varis. Semmoinen, jonka sanoja ei valppaimmassakaan mielentilassa epäilisi pätkääkään.