Aamu

Joskus sitä pysähtyy miettimään, että miten tällä oravan keskittymiskyvyllä on ikinä saatu mitään aikaan. Nyt olisi nimittäin juuri se aika, kun pitäisi osata olla ja toimia. Seminaarityö odottaa kirjoittajaansa, vaan mitä silloin teenkään. Tuhlaan tuntini aamusta alkaen.

Herään, laitan kahvit tulemaan, harhaudun uutisiin ja sosiaalisen median linkkeihin. Nousen sängystä kulkeakseni kitaran luo ja laulan aamuisella äänellä sen ihanan Hän-kappaleen, jonka Markku Suominen on joskus levyttänyt. En aivan osaa, koska siinä on kohtia, jotka vaativat barresointuja tai muuten vaan jotain ylimaallista musiikin ymmärrystä. Soitan silti ja olen tyytyväinen siihen, että kappaleeseen vaaditaan joitain sellaisia sointuja, jotka eivät ole tulleet Aknestikin ja Noitalinna Huraan kanssa tarpeeseen. Päätän, että soitan kaikki suosikkikappaleeni kerran, sitten keskityn.

Täytyy kuitenkin hoitaa aamuisia asioita. Pedata sänky ja asetella kone työntekomahdollisuudeksi. Se vie hetken. Siksi laitan Itkevän tytön levyn soimaan, sellaisen, joka on lainassa, mutta johon olen ehtinyt jo tykästyä. Päätän antaa sen soida, kunnes olen valmiina lähteitteni kanssa aloittamaan urakan.

Vaan sitten koittaa nälkä, onhan kellokin jo paljon. Täytyy syödä. Paistan juustolla, basilikalla ja ketsupilla höystetyt leivät pannulla ja sekoitan hillajugurtista ja rahkasta itselleni aamupalaa. Mehu maistuu pahalta, olin kai unohtanut sen liian pitkäksi ajaksi jääkaapin perukoille. Olen huono ruoka-aineiden kanssa, ja häpeillen heitän niitä roskiin, kun en koskaan saanutkaan niistä mitään tehtyä.

Syöminen vaatii vielä hetken odottelua ja kepeyttä ja avaan netistä blogin, jota on ollut tarkoitus lukea. Pidän sen tyylistä ja harhaudun muistoissani Leninin puistoon makaamaan keskellä yötä isolle kivelle ystävä vieressä ja suuren kuusen vartta tuijottelemaan öistä taivasta. Siellä oli hiljaista ja ainoastaan meidän äänen ajatellut ajatuksemme täytti sen pienen lammen edustan. Vai oliko siellä edes lampi? En muista, mistä puhuimme, mutta oleellisempaa onkin muistaa se viihtymys. Parhaita ovat sellaiset pysähtyneet hetket, joiden tietää olleen oikeasti hyviä.

Kun olen viimein valmis - niin aamupalani kuin muistojenikin kanssa - palaan takaisin. Menen laittamaan kitaran seinälle osoitettuun paikkaansa, mutta en malta olla soittamatta vähän lisää. Kuluu tovi, ja viimein kuvittelen olevani valmis aloittamaan urakkani. Mutta jälleen harhaudun, en oikein tiedä edes miksi, ja päädyn kuuntelemaan Sydän Sydäntä ehkä siksi, että se kuuluu samaan aikaan Itkevän tytön kanssa.

Kun viimein saan koneen käsiini, avaan Open officen ja muutamat pdf:t. Tuijotan tyhjää ruutua. Aloittaminen on hankalaa, niinhän se aina on.

Ja nyt viimein löysin itseni kirjoittamasta muuta, sillä kyllähän kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Siihen uskoin keväällä, ja siihen koitan uskoa nyt jälleen.