Asioita, joista tulin eilen iloiseksi:

• Yksinään pyörätien ja autotien välisellä satunnaisella ruohikkokaistaleella loistava narsissi
• Kaskenmäkeä mankan kanssa alas pyöräilevä tyttö
• Aurinko
• Jokilaiva
• Varjoperseilevät toverit
• Se uusi liike capoeiratunnilla, jolla saisi toisen tönäistyä kumoon, jos tajuais tehdä sen lantio (eikä olkapää) edellä ja sit se ketterä väistäminen, jolla onnistuu olemaan kumoutumatta toisen tehdessä tuota em. liikettä
• Dynamo kaikkinensa (H, V, T & Jyväskylä-muistelot klo 03 yöllä)
• Sadetakki ja goretex yhdistettyä yön sateeseen
• Se ehkä maailman nätein poika

Asioista, joista eilen harmistuin:

• Yökerhon musiikki
• Humalaiset ihmiset
• Selbyn putoaminen mm-kisoissa
• Se ehkä ei sittenkään niin maailman nätein poika

Yksi asia, josta tänään olen iloinen, on se, ettei huomenna ole krapulaa.

ps. Erityisen iloiseksi tulin myös aamun urheilu-uutisesta, että Real Madrid ei mennytkään siihen johonkin jalkapallojutun* finaaliin!

*Huomaa asiaankuuluva perehtyneisyys!

Vahinkoloma!

Tässä hurjassa elämässä voi sattua jos jonkinlaisia haavereita. Tällä kertaa epäonnisen tapahtumaketjun seurauksena oikean käden pikkurillini on vaurioitunut, jonka vuoksi olen (sairaus)lomalla! Pientä sormipoloa vaivaa todennäköisimmin jännetupentulehdus, joka on samaan aikaan sekä hulvaton että aavistuksen raivostuttava vamma saada kohdalleen.

Luonnollisesti tästä hirvittävästä vammasta seuraa työkyvyn menetys: en tietenkään voi kirjoittaa mitään* ja koska en voi kirjoittaa mitään, ei tietystikään ole myöskään järkeä lukea noita portfoliotehtäviä varten kasvatustieteellisiä artikkeleita. Sen sijaan hyvän kirjan lukeminen** toimii ketoprofeiinin katalysaattorina tulehduksen parantamiseksi ja kylmän kaljan kantelu opiskelijabileissähän on lähes sama asia kuin kylmähoito sormelle! Workshop-viikon capoeiratreenit vetreyttävät koko ruumiin verenkiertoa sopivasti ja varmasti myös edesauttaa paranemista. Ehtiihän ne tehtävät tehdä sitten vaikka viimeisenä iltana vapun juhlista toivuttuani!

Niin että oisin siis sitä mieltä, että aika hyvä vahinkoloma!

*mutta varmasti ne ovat vain ne opiskeluhommat, jotka aiheuttavat sormelle rasitusta!
**joka muuten on Arundhati Royn Joutavuuksien jumala ja olen jo 50 ensimmäisen sivun jälkeen aivan tyystin menettänyt sydämeni!

Tiiättekös, kuinka hieno on se hetki, kun katselee viiden päivän säätiedotuksia ja tajuaa, ettei yhtenäkään päivänä tai yönä ole enää luvassa niitä sinisiä lukua, miinusmerkkistä ilmanalaa, pakkas, kylmyyttä, koleutta ja jäätyneitä sormia! Olen perehtynyt noihin ilmatieteenlaitokseen sivuihin sellaisella vakavuudella, että nämä henkeä salpauttavat hetket saavat kunnioittamaan luontoa ja luonnonilmiöitä. Kohta on kesä ja Aknestik soi! Talvi ei tälläkään kertaan jäänyt päälle, rännästä, lumesta ja kylmyydestä selvittiin ja vuodenajat vaihtuvat juuri niinkuin pitääkin. Syksyllä olin hiukan skeptinen tuon ajan kulumisen suhteen, kun tuijotin opintovaatimuksia ja suunnitteilla olevia harjoitteluaikatauluja, tenttikirjoja ja seminaaritöiden deadlineja kalenterissa. Tämä talvi on osin ollut yksi pitkä painajainen, mutta selvisin siitä ilman sen suurempia paleltumisvammoja tai burn outeja. Sanoisinkin, että nyt on kuulkaas syytä juhlaan!

Ja minähän juhlin! Ensi viikoksi on varattu juhlia niin keskiviikolle, lauantaille kuin niitä seuraavalle maanantaille. Muutenkin tuo tuleva viikko on jotain ennen kuulumatonta brassilaisine vieraineen ja pakaralihakset haastavine workshop-aikataulutuksineen. Menoa ja meininkiä riittää, ja se meno ja meininki alkaa jo tänään Turun saaristossa (noh saaressa, joka on Turussa, mutta mun ylioppilaskyläläiselle maisemakäsitykselle sekin on jo paljon! On takapiha ja ainakin 30 cm välimatkaa talojen välillä - sehän on sama asia kuin omakotitalo!).

Eilisillalla palkitsin itseni tämän johonkin kadonneen viikon päätteeksi* herkuilla ja oluella sen maailman ihanimman oranssin kirjan äärellä ja tiskaten Aknestikin tahtiin. Olin niin fiiliksissä autuaasta yksinäisyydestä, etten edes jaksanut lähteä kuuntelemaan keikkaa. Aina hetkittäin tämä asuntoni henkii sen laatuista tunnelmaa, että jään vaan tyytyväisenä oleilemaan sen hoiviin. Veikkaisin, että se on hyvän kodin merkki. Ja mulla on vapaa-aikaa monta tuntia päivässä, voin juoda aamukahvit musiikin kera, lukea illalla kirjoja nojatuolissa ja laulaa, tanssia ja haaveilla! Siihen ei ole yksikään Nalle saanut vielä hintalappujaan ujutettua, maksamattomista palkoista huolimatta tuon tuosta vietän vähintäänkin pari tuntia illasta tehden oikeasti kivoja asioita! 

Olen kyllä hiukan huolissani huolettomuudestani jäljellä olevia deadlineja ja kesäkuulle asti yltävää things to do -listaa kohtaa, sillä en nyt enää millään malttaisi murehtia semmoisia. Sen sijaan haluaisin keskittyä haistelemaan sitä meri-ilmaa ja mäntymetsää tuolla karvaisten kavereiden seurassa, saunoa itseni rusinaksi joka ilta ja lukea muutama muukin hyvä kirja.  

ps. Täytyy vielä mainita, että nukkuminen on kyllä myös yksi ilmainen mielialaa parantava harrastus! Jokaiseen viikkoon pitäisi varata ainakin yksi semmoinen aamu, ettei kello herätä ja saa tyytyväisenä sitten vetää sen 12 h unta, jos niin mielii. Ja sitten sen heräämisen täytyy olla myös yhtä pehmeää, juuri tällaista hidasta kahvin- ja musiikintäyteistä olemista. Tuossa taisi mennä jo välissä liki kuukausi ilman tällaisia aamuja, niin nyt otan tästä kyllä kaiken ilon irti!

*Just oli perjantai ja taas oli perjantai! Mihin ne muut päivät hävisivät! Miten kohta on taas kaikkien juttujen deadlinet ja kesätyöt ja sen semmoiset, vaikka just oli joulu!

Mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta!

Olen tässä viime päivinä ajoittain havahtunut miettimään, että miltähän tämä olemiseni ulkopuoliselle oikein vaikuttaa. Tuon ison semmaprojektin* saaminen pois painamasta niskanikamia kasaan on vapauttanut joitakin stressin ja kiireen alle lukittuneita ominaisuuksiani, ja sen seurauksena mm. liikkuminen tapahtuu enemmänkin hyppelehtimällä kuin laahustamalla, pyörämatkojen lisäksi lauleskelen myös julkisilla paikoilla, kuten opiskelijahuoneella, ruokajonossa ja lounaspöydässä sen sijaan, että ainoa kommunikaation muotoni olisi valitus tai murina. Eilen laitoin ruokaa tanssimalla Maria Gasolinan tahtiin, mikä teki porkkanan kuorimisesta aavistuksen haastavampaa normipäivään verrattuna, mutta itse lopputulos oli kyllä mieltäylentävän herkullinen! Siinä joraillessani ison olkkarin ikkunani edessä näköyhteydessä ulkomaailmaan rupesin kuitenkin miettimään, että kuinkahan kilahtaneelta tämä toimintani voi ulkopuoliselle vaikuttaakaan.

Joskus yläasteaikoina minulle kerrottiin, että itsekseen hymyilevälle tai naureskelevalle ihmiselle on olemassa nimityskin. Veikkaisin, että tuo nimitys on saattanut osua kohdalleni sittemminkin, sillä tuon tuosta päädyn hymyilemään joillekin menneille tapahtumille, internetin aktuaalisesti tarjolla oleville jutuille** tai muuten vain elämälle. Enkä oikein osaa olla siitä pahoillani, sillä tälläkin viikolla olen jo useampaan kertaan saanut itselleni hyvän mielen siitä, että vastaantulevat ihmiset ovat ovat selkeästi olleet iloisen nauravaisia ihan yksinäänkin pyöräillessä. Spontaani reaktioni moiseen epäsuomalaiseen avoimuuteen ja riemuun on raju tuulettaminen*** "Hei, tolla ihmisellä on varmasti tosi hyvä elämä!"  tai "Tuolle on varmasti sattunut jotain tosi kivaa!" -ajatuksin! Sen sijaan, että verenperintönä osaisin hymähdellä paheksuvasti moiselle toiminnalle ja leimata heidät jollain tavalla oudoiksi, hulluiksi ja epäilyttäviksi, ottaisinkin heidät paljon mieluummin omaan omituisten otusten kerhooni. Kaikki ihmiset on outoja - kannattaakin keskittyä erityisesti niihin hyvällä tavalla kummallisiin.

Mulla olisi tässä nyt pienimuotoinen projekti tutustua semmosiiin hyviin kummajaisiin. Erääseen potentiaaliseen**** kummajaiseen olin konkreettisestikin törmätä jo yksi päivä yllä mainitun hyppelehtimisen seurauksena, kun ilokseni tajusin, että kaiken maan korruptiokojujen keskellä jaettiin Reilun Kaupan Rekoa! Olin niin innoissani ilmaisen, laadukkaan ja hyvänomantunnon makuisen kahvin takia, etten ihan osannut koordinoida aulassa liikkuvien komponenttien välissä. Harmikseni se ehkä maailman nätein poika osasi kuitenkin väistää.

ps. Otsikon lainaus tulee henkilöltä V, jolta aivan oikeutetusti yritettiin tämä blogi piilottaa ja joka yrityksistä huolimatta pääsi nyt kuitenkin tälle irvailemaan.

pps. Huomasin kehittyneeni tässä onnellisuus/iloisuus/hyväntuulisuus-projektissani tässä eilen vai mikä päivä se nyt olikaan, kun uutisoinnit olivat täynnä yhtä semmoista Nalle-ideologiaa, josta aina aikaisemmin olen pilannut päiväni. Sen sijaan tänään uutiset saivat aavistuksen iloisemman käänteen, kun vaalirahasotkuista oltiin mun kanssa samaa mieltä, että jos on tarpeeksi iso heebo ja saa päättää tarpeeksi isoista asioista, niin ei pidä mennä ottamaan lahjoituksia vastaan ihan keltä vaan ja olla sen jälkeen silmät suurina sitä mieltä, että "en mä voinut tietää, että niillä rahoilla/lahjoilla/juhlilla yritettiin vaikuttaa mun päätöksentekoon"!

*joka muuten menee läpi ihan tuollaisenaan kaikista peloista ja dystopioista huolimatta! Ja ihan kirkkaasti vielä!

**Olen tosin tajunnut, ettei kannata irkata hiljaisessa luentosalissa, jos irkkileikkikaverit on yhtä hellyyttävän älyvapaita kuin omani ovat! (Jep, olen nörtti, mutta oletteko ikinä yrittäneet olla kasvatustieteiden luennoilla ihan ilman viihdykkeitä!?)

***mikä muuten on aivan liian aliarvostettua! Riippumatta lajista tai onnistumisen kokemusten laadusta otan kyllä kaiken riemun irti hihkumisesta, hyppimisestä ja hillittömästä elämöimisestä!
**** Enkä siis tietenkään tätä ihmistä tunne, mutta tiedän, että hän on nätti enkä usko, että sellaisen nätteyden takana voi olla kauhean ikävää ihmistä. Tai siis toivon, ettei voi. Ja toisaalta ei haittaa, vaikka olisikin, sillä nättejä poikiahan on näin kevään myötä osoittautunut olevan maailman laita puolillaan!

On siis kevät!

Mitään hauskaa ei koskaan tapahdu silloin, kun sitä odottaa. Tämän huomasin jälleen kerran vahingossa hoidettuani lauantaini tavalla, johon ei yksinkertaisesti mahtunut minkään sortin valmistelua, suunnittelua saati ajatusleikkejä tulevasta illasta. Suosittelen siis lämpimästi illan vaatevarustuksen valitsemista 20 sekunnin harkinnalla väriteeman mukaan (joka nyt sattuneesta syystä oli keltainen), kiireessä lähtemistä, liki auton alle jäämistä pyöräillessä ylinopeutta keskustaan, päätymistä juuri viime hetkellä konserttiin ja illan jatkamista saman kiireen siivittämänä mitä parhaissa bileissä. Jossain kohtaa sitä vain tajuaa pysähtyä ja toteaa, että täällähän on ihan saakelin hyvä fiilis ja mukava olla!

Voi tuolla viime lauantaisella onnistuneella illalla olla myös jotain tekemistä aivan liian suuriksi kasaantuneiden things to do -listojen unohtamisella, työviikonlopusta kieltäytymisellä ja ylipäänsä vain semmoisilla harvinaisilla päivillä, jolloin en ole velvollinen millekään tenttikirjalle, esseelle, semmatyölle, koululle tai sairaalalle. Samoin asiaan saattoi vaikuttaa ne muutamat oluet, joista yleensä ensimmäinen on jo tarpeeksi saattamaan tytön täysin holtittomaan tilaan. Siinä sitten todetessa, ettei paritanssit luonnistu, ja siirtyessä Dynamon hikiselle ja tahmean lasinsirpaleiselle lattialle tanssaamaan Väärän Rahan ja Jätkäjätkien tahtiin sitä vain hymyili onnessaan holtittomalle hurmiolleen ja illan kululle. Perjantaisessa Woodyn elokuvassa kerrottiin, että kuolemanpelkonsa unohtaa suutelemalla aivan käsittämättömän upeaa naista. Siinä mittakaavassa tuo koko iltani oli yhtä sellaista suuremmoista suuteloa.

En ole aivan varma, kuinka tässä pitäisi kuitenkaan suhtautua siihen havaintoon, että miehen kanssa tanssiminen on oikeasti kaltaiselleni änkyräfeministille aivan liian vaivalloista. Minulle on ihan turha sanoa, että tanssiminen on helppoa, kunhan antaa vain osaavan miehen viedä. No, en antanut eikä siis oikein sujunut se homma. Jos on jotain essentiaalisia ominaisuuksia, niin tämä on sitten ehkä yksi omistani. Vastustan ihan periaatteesta - toisinaan jopa alitajuisestikin!

Ehkä tuosta huomiosta hätkähtäneenä yritin paikkailla tilannetta myöhemmin aamuyön tunteina elämällä hetkessä, menemällä mukaan panematta vastaan. Ja sikäli kuin siinä onnistuin, niin täytyy sanoa, että sain siitä ainakin hyvän mielen alkavalle viikolle sunnuntain hitaudesta ja väsymyksestä huolimatta!

Perjantai 13.

Nyt pääsin viimein jälleen mukavampien kirjoitustehtävien ääreen pois tuon ikävystyttävän tutkimuksen ikeen alta. Voi kuinka verta ja kyyneleitä tuohon työhön saatiinkaan uppoamaan - ainakin henkisellä tasolla ja erityisesti ystävieni taholta, kun he täysin viattomina osapuolina joutuivat ruikutustani kuuntelemaan päivästä ja viikosta toiseen. Nyt on toinen ääni kellossa, kuulkaas, ja vaikka vielä vähän epävireistä, alakuloista ja vaimeaa tuo ääni tuppaa olemaan, niin teen parhaani virittääkseni sen jälleen oikeille aaltopituuksille!

Ihmisen elämään voi sattua monta muutakin onnettomuutta kuin ainoastaan ikävät seminaarityöt. Sellaisia ovat esimerkiksi perjantai kolmannettoista. Erityisen ikäviä tuollaiset perjantait ovat, jos ne alkavat jo saman viikon tiistaina yltyen vain äärimmilleen perjantaiaamuun mennessä. Tämä alkoi kankeasta ja paniikkikohtauksia hipovan ahdistavasta tiistaista ja keskiviikosta, jolloin asiat eivät vain sujuneet ylipäänsä. Oli heräämisvaikeutta, itsensäruokkimisvaikeutta, motivoitumisvaikeutta, liian korkeita odotuksia ja tavoitteita ja kaikkea muuta epämukavaa, mitä sitä nyt ihmiselämässä toisinaan voikaan kohdata. Torstaina viimein palautin työni perinteiset kaksi päivää myöhässä, jolloin olisi voinut kuvitella voitonriemun olevan ylimmillään. Ja olihan se! Kokonaiset kolme tuntia hekumoin ajatuksella valmiiksi saadusta projektista, suursiivouksesta, siististä kodista, kynttilöistä ja viinistä. Sitten kuului rasahdus ja eräs hyvin tärkeä perheenjäseneni mursi jalkansa rivakkaotteisen rymsteeraamiseni myötävaikutuksesta. Ja siihen se riemu sitten loppuikin.

Olen ehkä omituisen materialistinen, sillä nimeän erilaisia esineitä ja tunnen surua niiden puolesta. Esimerkiksi viime yöksi pihalle unohtunutta Anselmusta silittelin aamulla kuivaksi kylmistä vesipisaroista anteeksi pyydellen ja vannoen kohtelevani sitä paremmin heti, kunhan aikani siihen riittää. Ei pitäisi hyvin palvelevaa pyörävanhusta jättää yksin sateeseen ruostumaan. Nyt kun aikaisemmat huolen ja murheen aiheeni ovat viimein siirtyneet osaksi menneen elämän muistokirjoituksia, olen alkanut olla huolissani Anselmuksen kohtalosta viikonloppuisella rautatieasemalla tai perjantai-iltaisella kauppatorilla. Mietin jo hetken, että liimaisin siihen lapun, jossa kertoisin tämän läheiseni tunnearvosta ja kehottaisin potentiaalista varasta kunnioittamaan yhteistä taivaltamme ja armahtamaan tätä ikimuistoista rakkaustarinaa. Ultramariini oli todellakin oikeassa sen paitansa kanssa silloin aiemmin: "Olen aina huolissani" - vain huolten aiheet vaihtuvat.

Nyt murheeni on sametinvihreä sohvani, joka ei kestänytkään vimmaista siivoamistani. Olen jo aikaisemminkin saanut osakseni palautetta epäinhimillisestä siisteyskäsityksestäni, mutta ensimmäistä kertaa se aiheutti oikeasti fyysisiä vahinkoja. Siinä sitten miettiessä sotkun, imurin ja paikkaansalöytämättömien huonekalujen keskellä, että onko nyt hyvä hetki romahtaa itkemään likaiselle lattialle päätin kuitenkin toimia rakentavasti tilanteen korjaamiseksi: avasin viinit, hain naapurista vasaran ja naulan ja paikkasin lopulta sattuneen haaverin pikaliimalla ja jeesusteipillä takaisin käyttökuntoon. Ainoa ongelma on, ettei sohvaa voi enää yksinään liikutella ja tämä nyt sattui jäämään erään kaapin oven eteen, mutta noin muuten olen lopputulokseen tyytyväinen. Voin tästä suoraan katella ikkunasta harmaata taivasta ja sateista säätä, ja se kaappi oli muutenkin täynnä jotain siisteyden tieltä korjattua tarpeetonta roinaa.

Mutta ei sekään vielä riittänyt! Perjantaiaamuna tämän koitosteni viikon kruunasi tyhjä tili, jonne ei kaikista työviikonlopuista huolimatta ollutkaan palkka löytänyt perille. Siinä sitten tuijottaessani järkyttyneenä tilinsaldoa ja punnitessani viikonloppuvuorojen sietämättömiä työoloja, stressiä, kiirettä ja väsymystä sekä kyseenalaistaessani todellisuuden tajuani siitä, olinko vain kuvitellut nuo kaikki työvuorot kalenteriini, soitin värisevällä äänellä äidille töihin ennen aamu kahdeksaa, että nyt vastustaa ihan liikaa!. Siinä on kyllä onnekkuutta ihmisille kerrakseen, että elämästä löytyy sellaisiakin tekijöitä, joilla on taito poistaa suurimmatkin epäkohdat silloin, kun ei itse välttämättä jaksaisi ottaa niitä enää huumorilla vastaan: äidit, jotka eivät anna lasten nähdä nälkää ja jotka kehoittavat epäkohtien kasvaessa liian suureksi syömään jäätelöä!

Nyt sitten alkaakin hyvin ansaitut vapaapäivät! Äidin ohjeilla käyn hakemassa kaupasta hyvää ruokaa, vuokraan sen Woodyn uusimman leffan viimein ja nautin elosta ja olosta vaikka väkisin. On mulla sentään tuo ihana nojatuoli, jos sohva ei jaksakaan kannatella mua ja Rainbow'n kolmen suklaan jäätelöpakettia koko iltaa!

Sijaistoimintaa

Olen kehittänyt itselleni suunnattoman asennevamman työntekoa kohtaan tai siis itseasiassa opiskelua kohtaan, ja se johtuu pelkästään siitä, että juuri nyt työn alla on tuo saakelin proseminaari. Deadline on tänään, kuinkas muutenkaan, ja homma ehkä puolessa välissä. Pääsiäisen yöt vietin töissä*, jolloin suunnitelmana oli uhrata ainakin aamutunneista muutama tuplapalkkainen ko. kirjoitelman tekoon. Sen sijaan paiskoin hommia kuin hullu seiskaan asti ihan vain siksi, ettei tarvitsisi koskea tuohon tekeleeseen. Pomo ja liikelaitos kiittää mua työpanoksestani, en varmaan koko nelivuotisen yhteistyömme aikana ole ollut noin tehokas! Sain palautetta herttaiselta lääkäriltäkin* vielä yhdeksän tunnin työnteon jälkeen, että kylläpäs olet nopea.

Mutta nyt 17 nukuttua tuntia myöhemmin nuo kehut ei kauheasti lämmitä, kun työpöydällä makaavat semmamateriaalit karttaa kosketustani kuin samanapaiset magneetit. Vielä viime viikolla pidin niin kovaäänisesti saarnaa siitä, kuinka on hyvä tehdä semmoisiakin asioita, jotka eivät innosta ja että kyllä se sitten palkitsee, kunhan vain saa valmiiksi. Juuri nyt tuo palkinto näyttää aivan liian etäiseltä (pätevyys ja tutkinto) tai täysin kätevästi hankittavalta ihan ilman tätä panostustani kasvatustieteiden hyväksi (skumppa, kalja, hummailu, shoppailu, aurinko, kesä).

Tässä samalla tajusin, että omaan täysin mystisen supervoiman, jonka turvin kykenen hukkaamaan kolme tuntia arvokasta seminaarityönkirjoitusaikaa aamustani, eikä se näy juurikaan muuna aikaansaannoksena kuin blogimerkintänä, mahahaavana** ja kohtuullisen kivana pukeutumisena peruspäivään*** verrattuna. Tuossa työnteossa on se homma, että kun viettää 38 h pitkästä viikonlopustaan sairaalavarusteet päällä, niin innostuu tosi helposti omasta vaatekaapistaan uudestaan. Todennäköisesti sen takia olen sitten huomenna flunssassa, kun poljin tuolla tuulessa ja tuiverruksessa minihame korvissa niin, että vastaantulevia mummoja selkeästi huimasi***!

Noin. Viimeinen oljenkorteni tuon seminaarityön välttelemisen suhteen on nyt käytetty. Seuraavan kerran päivittäessäni blogia sen on parempi olla valmis, piru vie!

* ja tein töitä ehkä maailman herttaisimman lääkärin kanssa! Olen ihan myyty, tosin sattuneesta syystä olen äärimmäisen helposti ja halvalla kyllä tarjolla liki jokaiselle vastaantulijalle. Tällä kertaa menetin sydämeni pelkästään siksi, että tämä ko. mies kävi yön pikkutunteina kysymässä vielä erikseen, että onhan kaikki hyvin ja pärjäänhän. Otin tämän osoituksena äärimmäisestä huomaavaisuudesta eikä kysymys voinut suinkaan kummuta siitä, että olin aikaisemmin jo useamman tunnin ajan ollut ihan pihalla hänen antamiensa töiden suhteen ja hän todennäköisesti ajatteli mun aiheuttavan jonkinsortin katastrofin hänen poissaollessaan.
** Vedän tässä Annin ja Lunnin motivoimana kolmatta kuppia kahviani tälle aamulle, ja nyt se mun ihana aamuinen tummapaahtoreko vaihtui sitten yliopiston kahvilan peruskuraan.
*** Mikä siis tarkoittaa sitä, etten tänään ihan hirveästi erotu perusopiskelijasta rönsyisine farkkuineni/collegehousuineni. En tosin ymmärrä, miten muilla ihmisillä on aikaa pukeutua nätisti joka päivä. Ite en sais mitään muuta aikaiseksi, jos aina pitäis tyttöytyä ja meikata ja miettiä vaatteita aamutovit.
****Voi kun saisi joskus joltain ikäisiltään miehiltä yhtä pitkiä katseita mun säärien/reisien/haarovälin suuntaan kuin niiltä selkeästi keski-iän ylittäneiltä naisilta!

... ja irtiottoja keskellä viikkoa!

Alkuviikon omituisen positiivisille tunnetiloilleni löytyi edellistä tekstiä rationaalisempi selitysehdotus: ehkä se oli keskiviikon odotus, joka sai tilaa tapahtua vain jollain aivan alitajuisella tasolla, sillä aktiivisiin mielenliikkeisiini ei ole mahtunut viime aikoina mitään muuta kuin tuota empiiristä tutkimustani. Mutta siis, keskiviikkoni oli pitkästä aikaa päivistäni ihanin!

Suosittelen kaikkia alakulosta ja masennuksesta kärsiviä ihmisiä hankkimaan Tampereella asuvan kaverin, mielellään sellaisen, joka asentaa koneellesi salaa videoita ja yllätyt sitten positiivisesti hänen toimestaan puolta vuotta myöhemmin, kun pitkällä junamatkalla tuijotat silmät pyöreinä koneeltasi löytyvää aarrekansiota. Tällaisen ystävän parhaisiin ominaisuuksiin kuuluu myös spontaanius ja sopivalla tavalla rationaalisuuden puute, minkä vuoksi hän lähtee seuraksesi arveluttavalle Tukholman reissulle sen kummemmin kyselemättä tai vastaanpanematta. Viime aikoina olen alkanut arvostaa suuresti ihmisiä, joiden kanssa voi puuhailla asioita: keksitään tekemistä, kokeillaan, tehdään, mennään ja pidetään kivaa. Toistuvasti ja eri tavoin. Tämän suhteen sanavarastoon ei kuulu "emmä jaksa", "v***u mitä paskaa", "en mä halua", "en mä tajua ihmisiä, jotka käy elokuvissa/ulkona syömässä/museoissa/julksilla paikoilla/elämässä/olemassa", ja just siks tää suhde on kestänyt paljon pitempään kuin monet muut.

Tän kertaiseen riemuun oli varattu lounaasta eteenpäin yksittäinen keskiviikkopäivä, joka huipentui illan keikkaan. Siihen kuului salaattibaareja, kirpputoreja, juustokakkuja*, kauppahallikahveja, aurinkoa, liukastelua, vesilätäköiden väistelyä, juttelua, rupattelua, naurua, toisen naaman tuijottelemista, että muistaa taas useamman kuukauden erossa, että tuoltahan tuo näyttää, maailman parasta tofucurrya, maailman parasta kahvia maailman parhaalla maidolla ja maailman paras Joose ja maailman paras Kolmas Maailmanpalo, joista tulee vaan toistuvasti aina vaan hyvälle mielelle. Ja paras hetki illasta oli ne soinnut, jotka sai molemmat hymyilemään itsensä kipeiksi muistellessaan jotain yötä joskus vuonna 2007 tai 2008, kun hommat "ei kyl jää siitä kiinni, ettei olis kitaraa"!

*ja mähän siis olen sokerittomalla dieetillä! Mutta uhrauksia on tehtävä! Vähät niistä muutamasta näpystä, mitkä todennäköisesti tuon herkun myötä naamaani taas räjähtää, oli sen sen arvoista! Ja ennen kaikkea, "because I'm worth it!"

Arjen iloja...

Jotenkin taas täältä empiirisen tutkimukseni seasta harhauduin pohtimaan sitä, että oonpa tosi omituisen iloinen, hyväntuulinen ja virkeä, vaikka omasta mielestäni vietän ehkä tämän kevään kiireisintä aikaa pakottavien velvollisuuksien seassa, joita en itse olisi missään nimessä vapaaehtoisesti valinnut kalentereihini. Luulisi, että tällaisessa tilanteessa stressi nujertaisi raatajan ja sängystä nouseminen aamuvarhain osoittautuisi hyvin paljon lihaksia vaativaksi tehtäväksi. Ja jotenkin jännästi nyt vain tajusin, että kaikesta lumisateesta, liukkaudesta pyörätiellä ja umpiin sutatuista aikatauluista huolimatta ilo on ylimmillään!

Oon jo pidempään ollut sitä mieltä, että ihminen on onnellinen, jos sillä on mielekästä tekemistä. Pitääpi olla jotain puuhailua, palkallista tai palkatonta, jotain, millä kehittää itseään ja saada sisältöä päiviinsä. Yleensä olen kuvitellut, että sen pitää olla nimenomaan ihan hullun mielekästä tunnista toiseen, mutta ei! Pääasia, että se olisi suurimmaksi osaksi tai kokonaiskuvaa ajatellen mielekkääksi kutsuttavaa toimintaa. Tämä on ainut selitys sille, miksi olen päivä päivältä enemmän innoissani proseminaarityön valmistumisesta, sillä tämä itse tutkimuksen tekeminen ei todellakaan ole mitään mieltä räjäyttävän viihdyttävää tai millään muulla muotoa motivoivaa kuin tutkintovaatimusten pakkojen sanelemassa muodossa. Mutta se, että tulen saamaan tämän joskus valmiiksi tarkoittaa sitä, että tämä kamaluuksien vuosi on pian historiaa, olen muodollisesti pätevä toimimaan opettajana, jos joskus niikseen mielin, ja ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että ensi vuonna olen viimein vapaa tekemään juuri sitä, mitä haluan eli gradua*!

ps. Tää kirjoitus on tiistailta ja keskiviikolta. Suurimmaksi osaksi. Muistaakseni.

*ja tällä siis tarkoitan tämän hetkistä haluamista: proseminaarit, kandintutkielmat, esseet, tentit, siivoukset, työnteot eivät ole millään muotoa nyt niin kiinnostavia kuin se ihana gradu, ah tuo akateemisen tutkintoni huipentuma, jonka mukana saan matkata muinaisiin kreikkalaisiin kirjoituksiin, keskiaikaisiin tulkintoihin ja viimeaikaisimpiin amerikkalaisiin teoreetikoihin. Sen siivellä saan viettää päiväni kirjastoissa, kannella kauheaa kasaa kirjoja ja olla keskittymättä kymmeneen asiaan yhtä aikaa. Mutta siis, olen tätä mieltä nyt, enköhän syksylle keksi jotain muuta unelmoimista.