... ja irtiottoja keskellä viikkoa!

Alkuviikon omituisen positiivisille tunnetiloilleni löytyi edellistä tekstiä rationaalisempi selitysehdotus: ehkä se oli keskiviikon odotus, joka sai tilaa tapahtua vain jollain aivan alitajuisella tasolla, sillä aktiivisiin mielenliikkeisiini ei ole mahtunut viime aikoina mitään muuta kuin tuota empiiristä tutkimustani. Mutta siis, keskiviikkoni oli pitkästä aikaa päivistäni ihanin!

Suosittelen kaikkia alakulosta ja masennuksesta kärsiviä ihmisiä hankkimaan Tampereella asuvan kaverin, mielellään sellaisen, joka asentaa koneellesi salaa videoita ja yllätyt sitten positiivisesti hänen toimestaan puolta vuotta myöhemmin, kun pitkällä junamatkalla tuijotat silmät pyöreinä koneeltasi löytyvää aarrekansiota. Tällaisen ystävän parhaisiin ominaisuuksiin kuuluu myös spontaanius ja sopivalla tavalla rationaalisuuden puute, minkä vuoksi hän lähtee seuraksesi arveluttavalle Tukholman reissulle sen kummemmin kyselemättä tai vastaanpanematta. Viime aikoina olen alkanut arvostaa suuresti ihmisiä, joiden kanssa voi puuhailla asioita: keksitään tekemistä, kokeillaan, tehdään, mennään ja pidetään kivaa. Toistuvasti ja eri tavoin. Tämän suhteen sanavarastoon ei kuulu "emmä jaksa", "v***u mitä paskaa", "en mä halua", "en mä tajua ihmisiä, jotka käy elokuvissa/ulkona syömässä/museoissa/julksilla paikoilla/elämässä/olemassa", ja just siks tää suhde on kestänyt paljon pitempään kuin monet muut.

Tän kertaiseen riemuun oli varattu lounaasta eteenpäin yksittäinen keskiviikkopäivä, joka huipentui illan keikkaan. Siihen kuului salaattibaareja, kirpputoreja, juustokakkuja*, kauppahallikahveja, aurinkoa, liukastelua, vesilätäköiden väistelyä, juttelua, rupattelua, naurua, toisen naaman tuijottelemista, että muistaa taas useamman kuukauden erossa, että tuoltahan tuo näyttää, maailman parasta tofucurrya, maailman parasta kahvia maailman parhaalla maidolla ja maailman paras Joose ja maailman paras Kolmas Maailmanpalo, joista tulee vaan toistuvasti aina vaan hyvälle mielelle. Ja paras hetki illasta oli ne soinnut, jotka sai molemmat hymyilemään itsensä kipeiksi muistellessaan jotain yötä joskus vuonna 2007 tai 2008, kun hommat "ei kyl jää siitä kiinni, ettei olis kitaraa"!

*ja mähän siis olen sokerittomalla dieetillä! Mutta uhrauksia on tehtävä! Vähät niistä muutamasta näpystä, mitkä todennäköisesti tuon herkun myötä naamaani taas räjähtää, oli sen sen arvoista! Ja ennen kaikkea, "because I'm worth it!"