Olen kehittänyt itselleni suunnattoman asennevamman työntekoa kohtaan tai siis itseasiassa opiskelua kohtaan, ja se johtuu pelkästään siitä, että juuri nyt työn alla on tuo saakelin proseminaari. Deadline on tänään, kuinkas muutenkaan, ja homma ehkä puolessa välissä. Pääsiäisen yöt vietin töissä*, jolloin suunnitelmana oli uhrata ainakin aamutunneista muutama tuplapalkkainen ko. kirjoitelman tekoon. Sen sijaan paiskoin hommia kuin hullu seiskaan asti ihan vain siksi, ettei tarvitsisi koskea tuohon tekeleeseen. Pomo ja liikelaitos kiittää mua työpanoksestani, en varmaan koko nelivuotisen yhteistyömme aikana ole ollut noin tehokas! Sain palautetta herttaiselta lääkäriltäkin* vielä yhdeksän tunnin työnteon jälkeen, että kylläpäs olet nopea.
Mutta nyt 17 nukuttua tuntia myöhemmin nuo kehut ei kauheasti lämmitä, kun työpöydällä makaavat semmamateriaalit karttaa kosketustani kuin samanapaiset magneetit. Vielä viime viikolla pidin niin kovaäänisesti saarnaa siitä, kuinka on hyvä tehdä semmoisiakin asioita, jotka eivät innosta ja että kyllä se sitten palkitsee, kunhan vain saa valmiiksi. Juuri nyt tuo palkinto näyttää aivan liian etäiseltä (pätevyys ja tutkinto) tai täysin kätevästi hankittavalta ihan ilman tätä panostustani kasvatustieteiden hyväksi (skumppa, kalja, hummailu, shoppailu, aurinko, kesä).
Tässä samalla tajusin, että omaan täysin mystisen supervoiman, jonka turvin kykenen hukkaamaan kolme tuntia arvokasta seminaarityönkirjoitusaikaa aamustani, eikä se näy juurikaan muuna aikaansaannoksena kuin blogimerkintänä, mahahaavana** ja kohtuullisen kivana pukeutumisena peruspäivään*** verrattuna. Tuossa työnteossa on se homma, että kun viettää 38 h pitkästä viikonlopustaan sairaalavarusteet päällä, niin innostuu tosi helposti omasta vaatekaapistaan uudestaan. Todennäköisesti sen takia olen sitten huomenna flunssassa, kun poljin tuolla tuulessa ja tuiverruksessa minihame korvissa niin, että vastaantulevia mummoja selkeästi huimasi***!
Noin. Viimeinen oljenkorteni tuon seminaarityön välttelemisen suhteen on nyt käytetty. Seuraavan kerran päivittäessäni blogia sen on parempi olla valmis, piru vie!
* ja tein töitä ehkä maailman herttaisimman lääkärin kanssa! Olen ihan myyty, tosin sattuneesta syystä olen äärimmäisen helposti ja halvalla kyllä tarjolla liki jokaiselle vastaantulijalle. Tällä kertaa menetin sydämeni pelkästään siksi, että tämä ko. mies kävi yön pikkutunteina kysymässä vielä erikseen, että onhan kaikki hyvin ja pärjäänhän. Otin tämän osoituksena äärimmäisestä huomaavaisuudesta eikä kysymys voinut suinkaan kummuta siitä, että olin aikaisemmin jo useamman tunnin ajan ollut ihan pihalla hänen antamiensa töiden suhteen ja hän todennäköisesti ajatteli mun aiheuttavan jonkinsortin katastrofin hänen poissaollessaan.
** Vedän tässä Annin ja Lunnin motivoimana kolmatta kuppia kahviani tälle aamulle, ja nyt se mun ihana aamuinen tummapaahtoreko vaihtui sitten yliopiston kahvilan peruskuraan.
*** Mikä siis tarkoittaa sitä, etten tänään ihan hirveästi erotu perusopiskelijasta rönsyisine farkkuineni/collegehousuineni. En tosin ymmärrä, miten muilla ihmisillä on aikaa pukeutua nätisti joka päivä. Ite en sais mitään muuta aikaiseksi, jos aina pitäis tyttöytyä ja meikata ja miettiä vaatteita aamutovit.
****Voi kun saisi joskus joltain ikäisiltään miehiltä yhtä pitkiä katseita mun säärien/reisien/haarovälin suuntaan kuin niiltä selkeästi keski-iän ylittäneiltä naisilta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti