Nyt pääsin viimein jälleen mukavampien kirjoitustehtävien ääreen pois tuon ikävystyttävän tutkimuksen ikeen alta. Voi kuinka verta ja kyyneleitä tuohon työhön saatiinkaan uppoamaan - ainakin henkisellä tasolla ja erityisesti ystävieni taholta, kun he täysin viattomina osapuolina joutuivat ruikutustani kuuntelemaan päivästä ja viikosta toiseen. Nyt on toinen ääni kellossa, kuulkaas, ja vaikka vielä vähän epävireistä, alakuloista ja vaimeaa tuo ääni tuppaa olemaan, niin teen parhaani virittääkseni sen jälleen oikeille aaltopituuksille!
Ihmisen elämään voi sattua monta muutakin onnettomuutta kuin ainoastaan ikävät seminaarityöt. Sellaisia ovat esimerkiksi perjantai kolmannettoista. Erityisen ikäviä tuollaiset perjantait ovat, jos ne alkavat jo saman viikon tiistaina yltyen vain äärimmilleen perjantaiaamuun mennessä. Tämä alkoi kankeasta ja paniikkikohtauksia hipovan ahdistavasta tiistaista ja keskiviikosta, jolloin asiat eivät vain sujuneet ylipäänsä. Oli heräämisvaikeutta, itsensäruokkimisvaikeutta, motivoitumisvaikeutta, liian korkeita odotuksia ja tavoitteita ja kaikkea muuta epämukavaa, mitä sitä nyt ihmiselämässä toisinaan voikaan kohdata. Torstaina viimein palautin työni perinteiset kaksi päivää myöhässä, jolloin olisi voinut kuvitella voitonriemun olevan ylimmillään. Ja olihan se! Kokonaiset kolme tuntia hekumoin ajatuksella valmiiksi saadusta projektista, suursiivouksesta, siististä kodista, kynttilöistä ja viinistä. Sitten kuului rasahdus ja eräs hyvin tärkeä perheenjäseneni mursi jalkansa rivakkaotteisen rymsteeraamiseni myötävaikutuksesta. Ja siihen se riemu sitten loppuikin.
Olen ehkä omituisen materialistinen, sillä nimeän erilaisia esineitä ja tunnen surua niiden puolesta. Esimerkiksi viime yöksi pihalle unohtunutta Anselmusta silittelin aamulla kuivaksi kylmistä vesipisaroista anteeksi pyydellen ja vannoen kohtelevani sitä paremmin heti, kunhan aikani siihen riittää. Ei pitäisi hyvin palvelevaa pyörävanhusta jättää yksin sateeseen ruostumaan. Nyt kun aikaisemmat huolen ja murheen aiheeni ovat viimein siirtyneet osaksi menneen elämän muistokirjoituksia, olen alkanut olla huolissani Anselmuksen kohtalosta viikonloppuisella rautatieasemalla tai perjantai-iltaisella kauppatorilla. Mietin jo hetken, että liimaisin siihen lapun, jossa kertoisin tämän läheiseni tunnearvosta ja kehottaisin potentiaalista varasta kunnioittamaan yhteistä taivaltamme ja armahtamaan tätä ikimuistoista rakkaustarinaa. Ultramariini oli todellakin oikeassa sen paitansa kanssa silloin aiemmin: "Olen aina huolissani" - vain huolten aiheet vaihtuvat.
Nyt murheeni on sametinvihreä sohvani, joka ei kestänytkään vimmaista siivoamistani. Olen jo aikaisemminkin saanut osakseni palautetta epäinhimillisestä siisteyskäsityksestäni, mutta ensimmäistä kertaa se aiheutti oikeasti fyysisiä vahinkoja. Siinä sitten miettiessä sotkun, imurin ja paikkaansalöytämättömien huonekalujen keskellä, että onko nyt hyvä hetki romahtaa itkemään likaiselle lattialle päätin kuitenkin toimia rakentavasti tilanteen korjaamiseksi: avasin viinit, hain naapurista vasaran ja naulan ja paikkasin lopulta sattuneen haaverin pikaliimalla ja jeesusteipillä takaisin käyttökuntoon. Ainoa ongelma on, ettei sohvaa voi enää yksinään liikutella ja tämä nyt sattui jäämään erään kaapin oven eteen, mutta noin muuten olen lopputulokseen tyytyväinen. Voin tästä suoraan katella ikkunasta harmaata taivasta ja sateista säätä, ja se kaappi oli muutenkin täynnä jotain siisteyden tieltä korjattua tarpeetonta roinaa.
Mutta ei sekään vielä riittänyt! Perjantaiaamuna tämän koitosteni viikon kruunasi tyhjä tili, jonne ei kaikista työviikonlopuista huolimatta ollutkaan palkka löytänyt perille. Siinä sitten tuijottaessani järkyttyneenä tilinsaldoa ja punnitessani viikonloppuvuorojen sietämättömiä työoloja, stressiä, kiirettä ja väsymystä sekä kyseenalaistaessani todellisuuden tajuani siitä, olinko vain kuvitellut nuo kaikki työvuorot kalenteriini, soitin värisevällä äänellä äidille töihin ennen aamu kahdeksaa, että nyt vastustaa ihan liikaa!. Siinä on kyllä onnekkuutta ihmisille kerrakseen, että elämästä löytyy sellaisiakin tekijöitä, joilla on taito poistaa suurimmatkin epäkohdat silloin, kun ei itse välttämättä jaksaisi ottaa niitä enää huumorilla vastaan: äidit, jotka eivät anna lasten nähdä nälkää ja jotka kehoittavat epäkohtien kasvaessa liian suureksi syömään jäätelöä!
Nyt sitten alkaakin hyvin ansaitut vapaapäivät! Äidin ohjeilla käyn hakemassa kaupasta hyvää ruokaa, vuokraan sen Woodyn uusimman leffan viimein ja nautin elosta ja olosta vaikka väkisin. On mulla sentään tuo ihana nojatuoli, jos sohva ei jaksakaan kannatella mua ja Rainbow'n kolmen suklaan jäätelöpakettia koko iltaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti