Trainspotting

Olen yrittänyt laajentaa tätä kulttuurinkulutusrepertuaariani* ja tilaisuuden tullen menin teatteriin. Kyseessä oli Trainspotting, jonka olin kuvitellut nähneeni jo joskus elokuvana. Kuvat ovat kuitenkin niin hämärät, että epäilen sen olleenkin pelkkää kuvittelua.

Yhtä kaikki, kokemus oli hyvä. Näytelmässä oli paljon sellaisia komponentteja, joista pidin: stropovalomeininkiä kunnon tanssijytkeellä, robottimaisia koreografioita, sekä videoita, jotka täydensivät tarinaa ja visuaalista nautintoa. Näyttelijät vaikuttivat hyviltä, sikäli kuin siitä mitään ymmärrän, mutta oletan, etteivät he olleet ainakaan kovin paskeja, kun sellaista intuitiota ei missään vaiheessa tullut. Ainoa miinuspuoli oli lopussa vallinnut toistuva huutaminen ja muutenkin vähän itseään toistavat maneerit.

Mietin tuota loppua katsellessani, että miksi näissä näytelmissä täytyy aina huutaa. Ottavatko nuo teatteri-ihmiset kaiken ilon irti siitä, että kerrankin saa vetää ihan tunteella homman yli? Eihän oikeassakaan elämässä tolleensa holtittomasti huudeta! (Eipä! huudahtaa kevään 2009 minä!)

Oli tuossa näytelmässä kuitenkin jotain sellaisia koskettavia kohtia, jotka kuljettivat muistikuvat tästä lauhkeamman ilmanalan meiningeistä takaisin sellaisiin hetkiin, joita en välttämättä olisi halunnut elää. Ei, en ole vetänyt kovia huumeita enkä voi kuvitellakaan, miltä tuntuu täristä heroiinikitkuissa lattialla tai saada keskenmeno sekopäisen poikaystävän potkuista. Mutta voin paremmin kuin hyvin samaistua siihen, kun elämä ei ole mikään jatkumo, jolla on suunta ja päämäärä vaan jossa tehdään parhaansa selvitäkseen hetkestä toiseen. Sellaiset toististaan irrotetut hetket ovat monesti epätoivoisia, holtittomia ja hyvin usein huudontäyteisiä, jos vain on joku, jolle huutaa ja toisinaan vaikkei olisikaan. Eikä siinä ole järjestä tietoakaan eikä sillä ole tuollaisissa tilanteissa mitään virkaa. On turha koota palasia, jos niitä ei ole olemassakaan.

Mutta erityisen koskettavaa ja surullista tuossa koko näytelmässä oli se, että niille rooleille on olemassa ihan oikeatkin ihmiset, joiden kasvot tuolle lavalle asettaa. Ja vielä surullisempaa on se, että en ole ihan varma kumpi aiheuttaa suuremman osan siitä surusta: se, että tiedän sen vai se, että ne ihmiset ovat joutuneet siihen rooliin.

Tiedän, että olisi paljon urhoollisempaa katsoa kuin kääntää päätä pois tarttuen A. A. Milnen kirjaan, mutta toiset vain taitavat olla tällaisia Nasuja, jotka tarvitsevat lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat, jottei valvo aamuun itkien toisten ihmisten elämiä.

Nykyään mulla on sentään ne lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat. Ne taitaakin olla juuri ne palaset, joista aiemmin ei ollut tietoakaan.

*joka on viime aikoina sisältänyt viikottaisia keikkailtoja yhdessä ja samassa baarissa

Sanoja ja ajatuksia

Olen ollut kipeänä ja sehän tarkoittaa sitä, että on kaikki maailman aika tuijotella seiniä ja How I met Your Mothereita, kirjoitella tekstejä ja kutoa sukkia. Mutta jossain kohtaa tautia sitä aikaa on aina liian paljon, ja sitten alkaakin ajatella. Ja se on harvoin hirvittävän kivaa, sillä ne kivoimmatkin ajatukset on hyvin pian reflektoitu joksikin abstraktiksi, suureksi ja ahdistavaksi.

Päädyin tässä ajatuksien juoksussa lopulta sellaiseen ratkaisuun, että ihmisten pitäisi jotenkin luopua kaiken maan sosiaalisista pelioperaatioista ja ryhtyä porukalla autisteiksi. Jokin aika sitten katsotulla Adam-elokuvalla on ehkä tekemistä tämän suunnitelman kanssa. Kuinka helppoa olisikaan, jos ihmiset sanoisivat sen, mitä ajattelevat. Kaikki olisi yhtä avointa kirjaa ja kenenkään ei tarvitsisi miettiä muiden motiiveja, mahdollisia loukkaantumisia tai murheita. Kaikki olisi siinä tarjolla, pöydällä luettavana. Sen sijaan, että ottaisin hyllystä Aristoteleen ajatuksia metafysiikasta ja olevan muodoista, lukisin Tauno Tavallisen ajatuksia elämästä, ihmisistä ja sen semmoisesta.

Ihmiset sanovat ilmeisesti aika harvoin, mitä oikeasti ajattelevat. Toisinaan jopa hämmennyn siitä. Oma seurueeni on aina ollut hyvin vastaanottavainen ja kohtuu antavainenkin ajatusten jakamisessa enkä juuri nyt keksi ainuttakaan suurempaa asiaa tai ajatusta elämästäni, jota en olisi jollekin kertonut. Joidenkin kanssa se on jopa arkipäivää - toisinaan tosin niin, etteivät ne muut ole tästä ajatusten jakamisen riemusta yhtä innoissaan kuin allekirjoittanut vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta pääasiassa kaiketi tuo seurueeni pitää siitä avoimuudesta, joka vallitsee, ja se seurue koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Ja semmoiset ihmiset ovat juuri suosikkeja, joille voi heti kärkeen alkaa kertomaan jotain hämmentäviä pohdintoja sen sijaan, että rupateltaisiin jollain yleisellä tasolla kuulumisista. Meilläpäin on menty aina itse asiaan, ja siksi tuntuu omituiselta, ettei kaikkien ihmisten kanssa sitä asiaa ole ollenkaan.

Olisi tuommosissa sanoiksi muunnetuissa ajatuksissa sekin hyvä puoli, etten itse jatkuvasti sekoittaisi sitä, mitä olen jo sanonut ja mitä vain ajatellut. Sitä paitsi omilla ajatuksilla on sellainenkin vääristävä tekijä, että kun ne vallitsee ympärillä jatkuvasti, alkaa kuvitella, että ne ovat avoimet myös muille ihmisille. Välillä vain on niin kovin hankala muistaa, että vaikka itse ajattelee paljon, niin ei ne samat ajatukset olekaan olleet muille tarjolla. Aina se tulee yhtä yllätyksenä, ettei se paljo ajattelu edesauta ihmisten kommunikaatiota.

Tässä kohtaa tätä ajatuskehitelmää olin valmis luopumaan kaikista itsesensuurin muodoista ja rehellisyyden ja avoimuuden vimmassani kuuluttaa jo yhtä sun toistakin. Sitten tuijottelin niitä seiniä kuitenkin hetken pidempään.

Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että niillä sanoilla ja ajatuksilla on lähde ja että sittenpä ollaan iloisia omasta rohkeudesta, vaikka erityisesti joku minunkaltainen tietysti voisi tähän kohtaan suunnitelmaa ihastua. Pitäisi vielä siinä rehellisyydessään osata ottaa huomioon se, ettei kuulijan reaktiot välttämättä aina ole sitä mitä toivotaan. Ylipäänsä, että on se kuulija ja että sen kuulijan vallassa on hyvin paljon. Ajatukset voi muuntaa sanoiksi tai jopa rautalangaksi, eikä sillä siltikään välttämättä ole mitään vaikutusta. Eikä kukaan takaa varsinkaan sitä, että se vaikutus olisi toivottu.

Joskus nuorempana tykkäsin testailla sitä, mitä kaikkea voi sanoa ja miten ihmiset reagoi. Pitkiin aikoihin en ole tohtinut juuri mitään - enkä taida kyllä tohtia vieläkään.

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onhan tässä estoisuudessakin puolensa.

Elän aikaa, jolloin pitäisi jokainen valveillaolohetki pyhittää lukemiselle. UCLA:n kummisetä on saapunut taas pitämään meidät todella kiireisenä, ja hän tietysti kuvittelee meidän pysäyttävän muun elämämme hänen saavuttuaan. Niin kai siis pitäisi tehdä, vaan kuinka itse hoidankaan tilanteen! On perjantai ja olen tänään menossa kolmatta kertaa tälle viikolle siihen suosikkibaariin, siihen ainoaan siedettävään sellaiseen, jonka ovet on auki neljään.

Mutta edes tuo eksponentiaalisesti kasvanut sosiaalinen elämäni ei ole pahin uhka tälle lukuprojektille. On minulla ne päivän muut tunnit, jolloin ehdin istua kirjastossa - esimerkiksi tämä hetki. Mutta lukemisessa on se huono puoli, että aina kun lukee jotain, tekee mieli kirjoittaa itse jotain muuta. Ja kun omaa oravan keskittymiskyvyn ja itsesäätelyn, niin tässä on sitten tulos.

Sitten tämä elämän rauhallisuusprojekti on vielä yksi asia, joka ei oikein ota onnistuakseen. Syytän siitä loputonta things to do- listaa, jonka pituuteen vaikuttaa sekä henkilökohtainen ekonomia että universaalit ajalliset kehitelmät. On elämän onnistumisen kannalta välttämättömiä jokapäiväisiä toimia, joista ei pitäisi tinkiä, niinkuin nukkuminen tai syöminen. Mutta ruuanlaittaminen ja kaupassakäyminen voivat jo yksistään viedä useamman tunnin päivästä, ja jos vielä haluaisi käyttää siihen hommaan puhtaita astioitakin, niin täytyisi tunnollisesti muistaa myös tiskata. Pyykkipäivä alkaisi myös olla käsillä, mikä olisi erityisen tärkeä projekti, jos haluaisi noiden lisääntyvien sosiaalisten tilanteiden oleva miellyttäviä myös muiden osapuolten kannalta, mutta sekin vaatisi kotona olemista usemman tunnin ajan sopiviin kellonaikoihin. Jos on suurimmaksi osaksi kotona puolen yön ja aamukahdeksan välillä, on tuo toimenpide vähän hankala toteuttaa.

Sitten on vielä sellaisia ekstra-asioita, joista täytyy huolehtia. Sellaisia kuten yllättävä tapaturma pyörän eturenkaan kanssa, joka veikin sitten jälleen tunnin arvokasta lukuaikaa keskiviikkoiltana, kun päädyin sitä omatoimisesti paikkaamaan. Mietin tuossa kohtaa, että tuokin tunti olisi kannaltani hyvin arvokas muulla tavoin käytettäväksi, mutta tällä budjetilla tuollainen ulkopuoliseen apuun turvautuminen ja oman ajan ostaminen ei tule kysymykseen. Voisin tietysti ulkoistaa myös ruokailut ja voittaa pari kolme tuntia lisää työaikaa, se vain maksaisi sitten useamman kympin päivässä. Mutta näillä tuloilla ei sellaista voi tehdä, mikä on tavallaan aika hullunkurista. Kun työskentelin pelkästään 8 h päivässä viitenä päivänä viikossa kesätöissä, oli minulla varaa jos johonkin. Nyt kun työskentelen 10-12 h päivässä ja viikonloput siihen päälle, niin tulot ovat alle 25% kesän palkasta.

On siis hiukan hankala rauhoittua, kun koko ajan pitäisi olla tekemässä noin kolmea asiaa yhtä aikaa. Eikä todellakaan vähäpätöisin niistä ole jokailtainen How I Met Your Motherin katselu ja uusien villasukkien kutominen. Se on tällä hetkellä mielenterveyden kannalta välttämätön rutiini, josta en haluaisi tinkiä. Ja silti tingin.

Vastapainoksi tuollaiselle tinkimiselle olen kuitenkin alkutilanteesta huolimatta hiukan liian tuhlailevainen ajan ja rahan suhteen noin muuten, vaikka tiedänkin sen kostautuvan jossain myöhäisemmässä vaiheessa. Tuhlaan keikkoihin ja käytän niihin iltaisin monta tuntia, toisinaan jopa monta kertaa viikossa. Irvistän tolle things to do -listalle ja tilinsaldolle, ja oon sit taas kuitenkin kaaoksen ja siitä karkailemisen lomassa ihan hullun tyytyväinen siihen, että olen minä* - vaikkei siihen mitään rauhaa tällä hetkellä sisällykään!

*Oon tällä viikolla halunnut jo aika useasti olla joku muu: esimerkiksi semmoinen rauhallinen, elämänsä hyvin hoitava ja pastelleihin väreihin pukeutuva, kivan ja säännöllisen elämän omaava kiltti tyttö (hyvällä iholla ja ilman miljoonia kiinnostuksen kohteita) ois tosi bueno tolleensa opintojen kannalta! Tai sit mun uus suosikki, Mick Harveyn basisti Rosie, joka oli ihan hemmetin karismaattinen nainen! Huh huh! Jätti kyllä Mickin varjoonsa ihan kympillä! Jos ois ees murto-osa siitä, mitä sillä naisella on ehkä koko ihmiskunnan edestä, niin vois olla hyvinkin tyytyväinen itseensä ja kuljeskella itsevarmasti tilanteessa kuin tilanteessa!

Melankolian riemut

Elämä on lystiä suurimmaksi osaksi, mutta kävisihän sekin riesaksi, jos se sitä olisi alituiseen. Eihän sellaisen lystin keskellä ehdi levätä, maata pimeässä huoneessa, vetää peittoa korville ja kuunnella Yonaa surumielisenä ja haikeana. Niin että nyt sitten otan tästä kaiken irti, suren ja murehdin niidenkin päivien edestä, jolloin en sitä malta tehdä.

Jotenkin tällaiset tahattomat, syyttömät surut on parhaita. Raskaampia on ne, joilla on tarkoitus. Niiden kanssa pitää myöhemmin olla urhea ja väittää pääseensä yli. Tämän kanssa on helpompaa, näissä puitteissa on hyvä levätä ja ensi viikolla nousta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - niinkuin ei olekaan.

Unohdan ajan, rakennan mieleeni majan,
sinne piiloudun, levolle.

Rauha

Tämän viikon henkinen riepotus ja fyysinen riekunta päättyy viimein hyvin ansaittuun sunnuntaihin - siis sellaiseen, joka kestää kaksi kokonaista päivää ja jolloin pukeudutaan ainoastaan collegehousuihin jos niihinkään. Olen flunssan, tanssien, ajatusten, keikkojen, ihmisten ja yksinäisyyden uuvuttama tältä erää ja tarvitsen jotain rauhoittavaa. Ja koska jo edellisessä osassa kävi ilmi, sitä rauhaa ei ole tiedossa minkään miehen muodossa, niin otan ohjakset omiin käsiini ja luon sitä rauhaa ja vakautta tähän levottomuuden gettoon ihan itse.

Heräsin tuohon ajatukseen, siinä se valmiina odotti silmät avattuani, vaikka vielä illalla siitä ei ollut tietoakaan. Ihan lohdullista sekin, että aivoissa on yöaikaan toimintaa, vaikka yleensä se toiminta vain tarjoaa mitä kummalisimpia uniosuuksia ja säikähdyttää nukkujan todentuntuisilla tapahtumillaan, joista herättyään on hyvin tyytyväinen siihen, että ne olivat vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt kuitenkin jostain tuolta unimaailman mutkista jäi valvetilalle tuliaisiksi jotain, mihin oli hyvä herätä. Ja se tuliainen käski tarjoilla aamukahvit vuoteeseen, laittaa Yonaa soimaan ja 1900-luvun kirjallisuus läppärin alla kirjoittaa tätä ajatusta valmiiksi.

Aivan kuten tämä puolisen vuotta sitten aloitettu onnellisuusprojekti oikeasti tuotti tulosta, voinen lisätä projektiin myös rauhoittumis- ja keskittymisprojektin, joka toivottavasti edesauttaisi tuota onnellisuutta vielä lisää. Ainakin se on välttämätöntä jo alkaneiden opiskeluiden takia, sillä en oikein nyt kesän jäljiltä ole osannut orientoida itseäni siihen, että jotakin pitäisi oppia - jotain muutakin kuin elämää. Siispä nyt optimistin tavoin toivon, että tulen toteuttamaan sellaisia ihan tavallisia asioita, jotka kuulemma tekevät elämästäni sitten aavistuksen parempaa ja estävät syrjäytymästästä. Mutta erityisesti toivon sellaisia epätavallisia asioita, kuten uudelleen lämmitettävää ystävyyttä Kelan kanssa, jottei tänäkin talvena tarvitse kuluttaa suurta osaa voimavaroistaan työntekoon opintojen ohella.

Meikän yks ihan tavallinen asia voisi olla uusien villasukkien kutominen, kun en näemmästä löytänyt jalkaani kuin eripariset sellaiset kaapin perukoilta. Niiden huomassa yritän nyt kuitenkin keskittyä tämän hetken ja panostaa maanantain tenttiin.

F.E.E.L.I.N.G. C.A.L.L.E.D. L.O.V.E.

Rakas päiväkirja, olen rakastunut. Hän ei rakasta minua. Vielä, lisää ystävä. Olen epäileväisempi. Toinen painottaa, että totta kai se ihastuu, olenhan niin ihana*. Kolmaskin myötäilee samaa, että ehkä se viel tykkää susta. Tässä kohtaa merkille pantavaa on tuo laimeneva tunteen ilmaus, joka on täysin ymmärrettävää, kun tietää, keistä ystävistäni on kysymys. Itse puhun tietysti juuri niin dramaattisesti kuin pystyn, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä ja riemua!

Kutsuttakoon tätä tunnetta nyt sitten millä nimellä hyvänsä, olisi minulla monta lausetta, joilla kuvata tuota poikaa vielä siinä vaiheessa, kun erehdyin ajattelemaan, että tämähän on hyvä asia. Rauhallinen on ehkä ensimmäinen sana, jolla häntä kuvaisin. Sellainen rauhallisuus, jota minussa ei ole, mutta jota ihailen muissa ihmisissä. Hänessä on vakautta, joka kaltaisiltani puuttuu ja jota kaltaiseni kaipaa. Ja kun tuollaiseen vakauteen on kytketty älykkyys, sopivat kasvonpiirteet ja muukin ulkoinen olemus sekä ystävällisyys, niin alan puhua liian dramaattisilla termeillä.

En hänelle tietystikään, sillä hänelle puhun ainoastaan sekavia, harkitsemattomia lauseita, todennäköisesti änkyttämällä, sillä aivokemiani ei vain enää toimi oikein tuon ihmisen seurassa. Ei se toimi enää edes ilman tuota ihmistä. Ja se mikä tässä on omituisinta, oikeasti omituisinta, on se, että hän on oikea olemassa oleva ihminen, joka kaikkine ominaisuuksineen oli spatiotemporaalisesti instantioitunut maailmaan jo ennen minun mieltäni. Tiedän, että on nuuskamuikkusia ja unto unelmamiehiä, mutta kaikista hyvistä puolista huolimattaan ei yksikään niistä ole konkreettisesti olleet lämmittämässä niin mieltäni kuin ruumistanikin. Tämä sen sijaan voisi sen tehdä, vaikka tuskin tulee sitä tekemään.

Nuo nuuskamuikkuset ovat olleet mielelleni ihastuttavia ainoastaan siksi, että olen ominaisuudet keksinyt heille riippumatta siitä, mitä todellisuus antaa ymmärtää. Sen takia häkellyttävää onkin, että todellisuus tarjoaa mielelleni jotain sellaista, joka jättää nuo unelmamiehet varjoonsa. On jotenkin pelottavan hallitsematonta ja holtitonta vajota jonkun oikeasti edessä seisovan ihmisen edessä tilaan, jossa olet hölmöistä hölmöin ja ehkä ihmiskunnan toivottomin idiootti, joka ei ole koskaan kuullutkaan mitään kommunikaatiosta, kohteliaisuudesta tai sosiaalisista käyttäytymissäännöistä. Koita siinä nyt sitten antaa itsestäsi tosi fiksu ja viehättävä kuva!

Että olen nyt sitten aika vakuuttunut, että ei. Ei voinut tämän päiväisen jälkeen jäädä kellekään epäselväksi tuo homma. Enkä tuolla pihalla seisoessani oikein voinut olla muuta kuin oma hölmö itseni. Jos olisin ollut jotain muuta, niin aivan yhtä vähän hän olisi minuun rakastunut kuin nytkin. Joten yhtäkaikki, turha tässä on harmitella. Nämä jutut ei ole musta kiinni.

Ei meikä semmosia sinuja nyt oikeasti vielä kaipaakaan, olisin vain ehkä voinut tehdä hetkellisen poikkeuksen**.

*mikä ystävä se semmoinen olisikaan, joka ei olisi tätä mieltä!
**joka ehkä kestäisi siihen saakka, että tajuasin hänenkin olevan oikeasti konkreettinen ja inhimillinen ihminen ja sit ei oltaiskaan enää sinuja keskenään! Semmoista se on! Oon ehkä ansainnut tämän sinuttomuuden omasta osaamattomuudestani!

Just a Girl!

Toisinaan on hyvä unohtaa semmoiset asiat kuin gradumateriaalit, tenttikirjat, muinaiskreikan kielioppi tai suuret ajatuskehitelmät ja kävellä tomerasti kirjastosta kauppahallin kautta kenkäkauppaan. Sitten voi hymyillä leveästi kolmille uusille kengilleen kulkiessaan kaupungilla ja saada osakseen kosinnan, joka sisälsi kehun kauneudesta tuntemattomalta nuorelta mieheltä. Ihan tuosta vaan! Mulle ei ikinä käy näin! Mutta olenkin tosi harvoin tyttö!

Pitääpä kokeilla tätä toistekin!

Good Fortune

Olen viime aikoina miettinyt uutuutta ja muutoksia, niitä isoja päätöksiä, joita on vaikea tehdä ja jotka mieluummin jättää tekemättä. Ihmisethän ovat uutuudenpelkoisia, näin kuvittelen ehkä siksi, etten halua yksin kuulua noiden pelkureiden kategoriaan. Monesti tuttu paha on parempi kuin tuntematon hyvä, minulle ainakin. Voi se tietysti johtua laiskuudestakin, sillä itse olen ainakin usein liian mukavuudenhaluinen opettelemaan uusia asioita. En tunne nykyisiä bändejä, en kovinkaan paljon lue uusia kirjoja, sillä olen löytänyt jo ne suosikit, joihin palata. Miksi kokeilisin jotain muuta ja asettaisin itseni pettymykselle alttiiksi?

Ehkä siksi, että läheskään aina se muutos ei ole pettymys. Kannan toki jossain selkäytimessäni sitä samaa pessimismiä kuin moni muukin, ja joskus muinoin päiväkirjaani raapustinkin havainnon itsestäni suhtautua kaikkiin ihmisiin potentiaalisina pettymyksinä. Mutta tuosta pettymyksen vaarasta huolimatta uutuudella on viime aikaisen kokemukseni peruteella yksi lyömätön ominaisuus ja se on se välitila, jossa mikään ei ole vielä aktualisoitunut tuottamaan pettymystä tai mitään muutakaan. Eikä se päde ainoastaan ihmisiin, vaikka ne huolimattomuuttani jo mainitsinkin. Se pätee lomiin, reissuihin, kirjoihin, musiikkiin ja siihen, että tulevaisuus väistämättä tulee halusimme sitä tai emme. Ja se mikä uutuuden tai muutoksen riemun tarjoaa, on jotain oma pään sisällä, se tunne, kun kaikesta pelosta huolimatta aamulla herää hymyilemään niille hyville asioille, joita voisi olla. Pessimisti ei pety, mutta viime aikaisen kokemukseni perusteella pätee tässä sekin, että hyville asioille pitää hymyillä ja antaa mahdollisuus tapahtua.

Threw my bad fortune/off the top of/a tall building/but I'd rather done with you

Tosin tein sen kyllä mieluummin yksin kuin yhdenkään sinun kanssa. Ehdin sen parhaimman sinun kanssa tehdä sitten paljon muita juttuja - ja olla nyt olematta pahoillaan siitä, ettei semmoista sinua ainakaan toistaiseksi ole!

27

Väitin muistaakseni joskus, että ajankulumista ei huomaa omassa elämässä, vaikka asunnot vaihtuvat ja sukulaislapset kasvavat. Siltikään minä en vanhene - en, vaikka syntymäpäivät vain seuraavat toisiaan.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut, vaikken sitä vanhenemiseksi myönnäkään. Minä edistyn. Sellaisen edistymisen saattaa sattua huomaamaan lounaan päätteeksi, kun kaksi kaverusta ovat kertoneet elämänsä kivat sattumukset kilpaa toisilleen: hehkuttaneet työpaikkoja, opintoja, ihmisiä ympärillään, harrastuksiaan ja jaksamistaan innostua kaikesta. Sitten ne kaverukset hiljenee hetkeksi ja rikkoo hiljaisuuden oivaltavalla naurunpurskahduksella - me eletään nyt eri todellisuutta kuin kolme vuotta sitten. Olemme saaneet uudet, paremmat roolit uudesta, paremmasta elokuvasta.

Meille on nyt avoinna ovia, joiden ei aiemmin tiedetty olevan olemassakaan. Meillä on voimia ja vimmaa riuhtoa ne auki, saavuttaa, tehdä, kehittyä. Meillä on ympärillä ihmisiä, jotka tekevät meille hyvää ja joiden tuella jaksamme tehdä noita edellä kuvattuja asioita. Meillä on kaikki maailman aika, joskin kaiken tämän innon keskellä hyvin käytetty, koska turha murhe ja huoli ei sitä aikaa enää syö.

Turhan monta vuotta se murhe ja huoli meitä jo pitikin otteessaan. Omituista, miten yksinkertaiselta asiat nyt näyttävät, kun on viimein huomannut, ettei murhe maailmasta murehtimalla lopu.

Koitanpa nyt siis soveltaa tuota murehtimattomuutta pienempiinkin elämän yllätyksiin ja taltuttaa krapulassa harhailevat ajatukset konkreettisella toiminnalla eli siivoamalla. Konkreettinen toiminta on niin paljon parempi kuin ne päänsisäiset vallattomat karusellit, jotka pyörii sitä vimmaisemmin mitä enemmän niitä pyöritellään.

The Fieldtrip to Possible Worlds

Tässä on ollut nyt hiukan hidasta palautumista arkeen, sielun osia odottelemme edelleen palautuvaksi Irlannin nummilta ja voi olla, että pari pientä sydämen puolikastakin sille reissulle jäi. Matkan jälkeinen henkinen krapula jyllää, post-lomallinen stressireaktio hiipi kehoon ja psykosomaattinen flunssa iski juuri sopivasti kotiinpaluun päivänä molempiin matkaajiin. Dublinin lentokentällä oli hiljaista - ei ollut enää sanottavaa vaan silkkaa haikeutta lähteä siitä maasta, joka otti meidät vastaan kodin tavoin.

Olin jotenkin aina kuvitellut, etä sellaisia laestaan hyviä asioita tapahtuu ainoastaan elokuvissa. Jotenkin onnistuttiin kuitenkin saamaan matkaliput sellaiseen elokuvaan, Genuine Fieldtrip to Possible Worlds. Erona vain oli se, että se ei ollut fiktiota tai silkkaa mahdollisuutta, se oli totisinta totta, joka pisti meidän toisenlaisiin todellisuuksiin tottuneet päämme aivan pyörälle. Johtuiko se siitä ilman alasta, jota väki siellä hengitti, että he olivat laestaan ystävällisiä, iloisia ja vieraanvaraisia? Onkohan tämä jokin punatukkaisuuden kanssa yhteydessä oleva geeni, joka on tehnyt tuosta kansasta vain niin paljon lämminsydämmisemmän kuin suomalaisista? Meissä on paljon samaa, suomalaisissa ja irlantilaisissa, mutta jostain syystä heiltä näytti puuttuvan se ahdistus ja itseensä käpertyminen, joka täällä kapaloi muutoin ehkä jopa samaa ystävällisyyttä verenperimässään kantavat kansalaiset kulkemaan kadulla tervehtimättä edes naapuria tai kyräilemään kaupankassalla ulkomaan matkaajia tai maahanmuuttajia kilpaa kiinnittäen huomiota jokaiseen omituisuuteen, joka ei meidänlaisille ollut vielä käynyt tavaksi. Meidät otettiin varauksetta vastaan ystävällisesti, pubiin astellessa meitä tervehdittiin mitä sydämmellisimmin niin baarimikkojen kuin muiden asiakkaidenkin toimesta. Meistä huolehdittiin, sen ainokaisen taksimatkan kuljettajasetä olisi varmasti ottanut meidät miniäkseen, jos hänellä poikia olisi vain ollut, aamupalapaikassamme olimme vakioasiakkaita kahden päivän jälkeen ja väsyneille vaeltajille tarjottiin pimenevässä illassa kyyti hostellille illallisen kylkiäisenä (what?! sorry?! what?!... a lift...? That's too kind, we don't want to cause any trouble!). Siitä, jos jostain olisi pitänyt saada video, kun kaksi tuollaiseen ystävällisyyteen täysin tottumatonta keräilee palasia kasaan ja koettaa opetella ottamaan sen vastaan.

Mutta yritimme vastata osaan tuota ystävällisyyttä kiitoksia ja ylisanoja sisältävillä lappusilla, joita rustasimme jos jollekin taholle. Meistä se oli herttaista, itse kiitoksen kirjoittamisesta tuli jo tarpeeksi hyvä mieli, eikä edes huoleta se, jos vastaanottava osapuoli ei sitä osaisi arvostaa. Mutta miksei osaisi: jos näillä ihmisillä on niin suuri sydän, että he syleillen huolehtivat vieraan maan matkaajista, niin varmasti sitä suurta sydäntä lämmittää myös meidän pieni, huonolla englannilla väsäämämme häkellyttävä lappunen, jonka päällä lukee reteästi "To Our Favorite Bar Manager". Hänen suosikkiuttaan ei vähennä se, että hän taitaa olla ainoa bar manager, jonka tunnemme!