Jouluidylli

Joka vuosi talvi yllättää autoilijat ja joulu minut. Tänä vuonna tosin talvea ei sen kummemmin edes tullut, mutta joulu vietetään vesisateesta huolimatta ja sen kummemmin valmistautumatta.

En ole ikinä ajatellut olevani jouluihminen, kuten jotkut ovat. En leivo pipareita saati piparkakkutaloja, mutta paistan kyllä sujuvasti joulutorttuja vielä maaliskuussakin. En tee joulusiivouksia enkä todellakaan vaihda komeroihini uusia hyllypapereita tulevien pyhien kunniaksi, mutta osaan tarvittaessa uusiokäyttää pahan punaviinin glögin sekaan. En ala kutoa hyvissä ajoin kesällä tai hamstraa keväästä lähtien lahjoja, mutta jos sopivan lahjan löydän hyvissä ajoin, annan sen varmuuden vuoksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen saajalleen, koska en malta odottaa ihan jouluun asti. En lähetä joulukortteja, mutta riemuitsen kyllä saadessani niitä. En raski ostaa joulukalenteria, mutta yleensä syyskuussa laskeskelen jo päiviä jouluun. En koristele asuntoani jouluiseksi, mutta lahjoja paketoidessa hyräilen joululauluja ja kuvittelen helposti asuvani joulun taikamaassa ja tunnelmassa – ainakin jos on lunta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia, ja nyt viettäessäni päivän jouluostoksilla riitelemättä tai edes hermostumatta ja paketoidessani huolella valittuja paketteja yhtä huolella valittuihin kääreisiin yhteisessä lahjapajassa Loirin joululaulujen tahtiin tulen loimutessa överi-idyllisesti kakluunissa, olin valmis hyppäämään rajan pullantuoksuiselle puolelle heti kättelyssä ja unohtamaan kaiken muun paitsi tuon idyllin ylläpitäminen. Yhtäkkiä minä olin se, joka uteli äidiltä karjalanpiirakoiden perinnereseptiä ja ystävän äidin lanttulaatikon ohjetta. Joulunpyhien lipumatta edes ohitse olin jo valmis aloittamaan seuraavan suunnittelemista – ja mietin, että saisikohan marimekon komeita kortteja jo alennusmyynneistä ensi joulun varalle!

Onneksi on kuitenkin näitä palauttavia tekijöitä, jottei ihan pääse unohtumaan joulun satumaahan. Kummasti unohtuu kakluunit, Lumiukko-tarinat ja piparitalosuunnitelmat, kun takaraivossa köhii gradunpahasen sivuilta muutama aikoja sitten kuollut ja kuopattu setä, ja joululahjaksi saatu uusi tietokone velvoittaa kirjoittamaan, vaikkei vielä huvittaisi. Viimeistään siinä kohtaa tietää joulun olevan onnellisesti (ja onneksi!) ohi, kun istuu 13 tuntia junassa miettien todella kantilaista aikataulutusta tammikuuhun kello kuuden herätyksineen ja juoksulenkkeineen.

Ajattelin panostaa tulevanakin vuotena arkeen. Mutta kummasti paremmin sitäkin osaa arvostaa nyt, kun on hetkellisesti pysytellyt jossain aivan toisissa maailmoissa – semmoisissa, joissa on lunta ja kynttilöitä eikä vain vesisadetta ja Kirka-kirkasvalolamppuja.  

Aikuisten juhla

Jokin aika sitten kolme hulttiota kulkivat kiltisti yhdeksän aikaan olohuoneeseensa, ostivat kahden euron kaljoja kaksi tuntia ja jatkoivat sitten matkaa halvan viinin ääreen naapurikorttelin kellaribaariin. Silloin sattui ja tapahtui, kuulemma niin paljon, että yhden vuoden mittainen yhteisen kodin jakaminen tuntui paljon vuotta pidemmältä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin otan tarinan kohteliaisuutena, vaikka varmasti me kaikki kolme jaamme saman tunteen siitä, että onneksi ei tarvitse enää - jopa minä suostun vain muistelemaan kaikkea tuota kimaltavin nostalgiahuuruin täältä turvallisen välimatkan päästä. Kaupungit ovat vaihtuneet, elämä saanut edes kutakuinkin suunniksi sanottavia reittejä, ja muutamien vuosien keveän aikuisten asioiden opettelujen jälkeen vuorossa oli ultimaattinen nuorten aikuisten parisuhdeviikonloppu.

Aika vanhaksi sain elää ennen kuin tähän pelottavan vakavamieliseen rajapyykkiin päästiin. Ennen oli kaveriporukoita, tyttöjä ja poikia ja railakkaita illanviettoja niin pariutuneiden kuin pariutumattomienkin kesken. Pariskunnittuminen ei ollut mikään juttu, ja toisaalta ihan aina ei omat parisuhteet olisivatkaan sietäneet päivänvaloa. Perjantai-illan kiinnostuksen kohteet olivat pitkälti samat riippumatta virallisesta statuksesta, mutta nyt vuosien jälkeen tilanne on muuttunut. 

Tuskin kukaan edelleenkään haluaa erityisemmin tuoda esiin omaa aikuisuuttaan* ja tehdä pesäeroa nuoriin hulttioihin tietoisesti, mutta mustaherukkaliköörijuustokakku ja kreikkalainen jälkiruokaviini tervetuliaismaljojen, alkusalaatin ja yrtein maustetun risoton jälkeen piirtää huutomerkkejä tämän vuoden itsenäisyyspäivän ylle. Yritin pelastaa tilannetta riemuitsemalla remuavista mielenosoittajista ja soittamalla tunnelmamusiikiksi Pää kii -orkesteria, mutta pyristelyistäni huolimatta on kai pakko tunnustaa, että tuo kaikki oli todella tervetullutta, uutta ja virkistävää. Juhlittuani pitkän illallisen ja illanvieton verran kolmen hulttion nykyisiä elämäntilanteita ja onnekkuuksia** en edes osannut paheksua taksimatkan kustannuksia leveän pedin lämmössä kaiken riemun jälkeen.

Kun tämä aikuistunut mustalaisleiri oli juhlinut juhlittavansa kahden päivän aikana, ja sunnuntai osoittautui vielä hyväksi päiväksi kävellä kaupungin joulumarkkinoille syömään muikkuja talviseen telttaan ja juomaan joulurooibosta vanhaan kortteliin piilotettuun kahvilaan, hihkuin onnessani sitä, että elämäni muistuttaa vähintäänkin jotain hellyyttävää romaania, vaikkei se ihan yliluonnollisiin satutarinoihin yltäisikään. Jouduin kuitenkin toisen pyynnöstä listaamaan kaiken sen ihmeellisyyden, mitä väitän esiintyvän ainoastaan kirjoissa ja elokuvissa, ja saan kuulla, että tämähän on ihan normaalia elämää.

En olisi muutamia vuosia sitten uskonut, että tällainen normaalius ja aikuisuus asettuu samoihin nurkkiin oman vimmaisuuteni kanssa - enkä ainakaan sitä, että otan sen kaikella lämmöllä ja rakkaudella vastaan sen suuremmitta mielenosoituksitta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tähän omaan pieneen onnellisuusprojektiini on liittoutunut eräs toinenkin pääurakoitsija, joka onnistuu juuri sopivalla otteella täydentämään oman rakennelmani parhaita puolia.

Ja koska lumi on vihdoin maassa***, en keksi enää yhtään syytä olla olematta onnellinen tästä kaikesta.

*paitsi minä ehkä vähän ylikorostetusti, kun ehdottelin viikonlopun pukukoodiksi aikuista. Koska osan porukastamme tarvitsee olla aikuisia jo viitenä päivänä viikossa, tähän pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu. Taidan siis olla aika onnekas, kun aikuisena oleminen on edelleen vain tällainen kiva roolileikki silloin tällöin.

** sekä niiden kolmen muun onneksuuksia, kun ovat osuneet kaiken maan hulttioiden joukosta juuri meidän kohdallemme!

*** ainakin vielä huomiseen

Third coming of the white rational man!

Tai neljäs, en pysy laskuissa. Yleensä tuolla Reneeksi nimetyllä valkoisella, rationaalisella miehellä on ollut parempi ja virkistävämpi vaikutus minuun kuin tänä syksynä: ulkoilutus- ja heräämisseura on ollut ensiluokkaista hyvänmielen lähettiläisyyttä - ja läheisyyttä, sitä ei ole puuttunut! Vaan toisin kuin nykyaikaisen kielifilosofian suursetä Saul Kripke oletti, ei näillä nimillä (Rene, Remppa, Rene Descartes tai Valkoinen, Rationaalinen Mies) viitatakaan jokaisessa mahdollisessa maailmassa samaan objektiin, ja nyt onkin seuraa pitänyt jokin aivan muu kuin tuo ikkunaani (ja sydämeeni) ikuisiksi ajoiksi kuononjälkensä jättänyt rakkauden valkoinen jättiläinen. Tämä Rene ei herätä huokuttelemalla uuteen päivään eikä tunge liki vaan pikemminkin karkaa käsistä sitä visummin, mitä enemmän yritän häneen tarrautua. Ja koska jotain sentään olen matkallani oppinut, en usko takertumisen auttavaan voimaan. Siispä olen antanut Renen lepäillä rauhassa sillä välin, kun olen keskittynyt naiseuden riemussani itkemään Gilmoren tyttöjen äärellä.

Hermostuessani kaikkiin mahdollisiin elämän epäkohtiin eilen - muunmuassa nykyiseen tapaani vain valittaa kaikesta sen sijaan, että hyppisin riemusta tuon tuosta - erityisen suuttumuksen kohteena oli erään valkoisen ystäväni itsepintainen tulemattomuus, joka luonnollisesti oikeuttaa kaiken kiukun, jota sisälläni kannan. Minut, kaikkien vuodenaikojen tasapuolinen rakastaja, on ajettu tilanteeseen, jossa ilmatieteenlaitoksen havainnollistavat sääkuvat eivät tuo lohtua saati iloa, ja jossa hautaan itseni pelottavan mieluusti sisään verhot tiivisti ikkunan edessä. Rakkaani kevät, tuo luonnon, valon ja ihmisten hulluuden herättäjä, on aivan yhtä ainutkertainen, kuin seuraajansa tarjoamat lämpimät kesäsateet tai aurinkoiset päivät, joiden jälkeen tarkenee istua aamutunteihin jokirannassa. Ja syksy, sehän on eniten vuodenaikani kaikessa oranssin ja keltaisuuden väriloistossaan ja yliopiston käytäville palauttamissaan ystävissäni! Kunnes tulee talvi, ensimmäiset lumisateet ja raikas pakkasilma - ja olen sitä mieltä, ettei ole parempaa! Vaan nyt on päästetty valloilleen joku viidennen vuodenajan titteliä tavoitteleva nimetön pimeys - sellainen, joka pistää hokemaan mielessään jotain orastavasti mieleen muistuvaa laulua sanoilla "minne syksy on mennyt, mihin talvi on jäänyt"*, kuuntelemaan Arja Saijonmaata ja suunnittelemaan muuttoa ulkomaille.

Ei siis liene ihmekään, että orastava vatsahaava kalvaa, ja stressitasojeni mittaaminen tällä hetkellä voisi osoittautua lääketieteelliseksi mahdottomuudeksi. Jotain perustavanlaatuista puuttuu kuvastani nyt - enkä tarkoita ainoastaan olemattomia tulojani. Taloudellinen epävakaus on pientä maailmanloppua enteilevän pimeyden rinnalla. Kateellisena katselen Pohjois-Suomen lumensyvyyksiä, ja turhaudun, kun en tiedä englanninkielistä termiä sanalle pakkanen ilmaistakseni tarpeeksi hyvin, mikä mieltäni painaa. Sen sijaan aiheutan ensimmäisen parisuheriidan valittamalla siitä, ettei me koskaan tapella. Sen murheen hälveneminen ei kuitenkaan poistanut sitä tyhjyyttä, jonka pelkkä valkoinen ilman rationaalisuutta taikka miestä voisi täyttää.

*Onks tää Absoluuttisen Nollapisteen joltain biisiltä? Ehkä ne alkuperäiset sanat puhui kesästä ja syksystä, mutta tämä sopii paljon paremmin tähän hetkeen!

Ulkona sataa vettä ja kurkku on viimein uumottelevan viikon jälkeen oikeasti kipeä, kun säikähdän unimaailmasta ihmettelemään ilkeästi vinkuvaa herätyskelloa. Eikö viikossa pitänytkin olla yksi päivä, jolloin kello ei soi ja saan lojua sängyssä juuri niin pitkään kuin haluan? Jotain sellaista lupasin itselleni jo vuosia sitten, mutta taitavasti olen unohtanut tuon lupauksen tuon tuosta. On päiviä, joihin haluaa herätä. Halusin tästä sunnuntain, jota en nuku ohi. Tänään on aivan liian paljon asioita, joiden tunnelmoinnilta en halua riipiä hetkeäkään edes täydellisimmin veistettyjen unien hyväksi.

Viikonmittaisen väsymyksen jälkeen olin vähällä unohtaa, miten paljon hyviä asioita päiviin mahtuukaan. Muistutukseksi siitä vietin perjantai-illan katsoen Happy go Luckya toivoen sen tartuttavan osan onnellista vimmaansa suorituskeskeiseen olemiseeni. Kun viimein elämäni paras työrupeama on ohi, koetan muistaa keskittyä siihen, mikä oikeasti on oleellisinta: J'ai décidé d'être heureux, parce que c'est bon pour la santé - Olen päättänyt olla onnellinen, koska se on hyväksi terveydelle. Mutta onnea näyttääkin täällä olevan kahta sorttia: sitä jossa tehdään asioita, jotka tekevät onnelliseksi (vaikka sitten terveydellisin ja elämänlaadullisin uhrauksin) ja sitten sitä, jossa siihen kaikkeen saavutettuun onneen muistetaan myös keskittyä hyvällä omallatunnolla. Tänään on viimein jälkimmäisen vuoro.

Sen sijaan, että olisin jäänyt lauantaina kotiin sen houkuttelevamman vaihtoehdon ääreen, eli petiin potemaan väsymystä, kaiken tekemisen jälkistressiä ja murehtimaan kaiken tuon ikävyyden aiheuttamia, mutta kuitenkin olemattomia murheita, ryhdistäydyin ja ulkoilutin itseäni hetken hyvien ystävien seurassa. Toisin kuin tässä suorituskeskeisessä maailmassa voisi kuvitella, työskentely palkitsevimmankaan työn äärellä ei korvaa sitä kaikkea muuta, millä oman maailmansa onnellisuutta voi ruokkia. Kun siis työskentelyhuuruissani kuvittelin uhraavani arvokkaita työtunteja lauantai-illastani illanistujaisissa ja keikalla, päättelinkin tilanteen bussia odotellessani uudestaan. Ei nämä uhraukset ole pois elintärkeästä ajastastani, vaan välttämätön osa sitä kokonaiskuvaa, jossa on tarkoitus kyetä toimimaan onnellisena vielä tulevinakin hetkinä. Siksi täällä täytyy toisinaan seistä sateessa bussipysäkillä keskellä yötä kuunnellen Dusty Springfieldiä tajuten uudestaan, että tarkoitus on tehdä elämästä juuri sellainen elokuvan, jota voi hyvillä mielin katsella tuon tuosta ja iloita sen soundtrackeistä ja sivuhahmoista.

Tämä sunnuntai on siis tuon elokuvan intensiivistä ohjaamista. Sain aloitusapua tähän projektiini ystävältä, joka halusi heti aamun ensitöikseen jakaa tunnelmansa orastavasta krapulasta kanssani. Sadat kilometrit välissämme eivät estä sitä, että toisen elämän pienissä ja suurissa hetkissä voi elää täysivaltaisesti mukana. Sen sijaan kiire on se myrkky, joka säilöö jokapäiväisen, vaivattoman kommunikoinnin odottamaan parempia aikoja, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Siis kuule ystävä hyvä, saat olla täysipäiväinen osa tekemisiäni, jos vain niin haluat - niin se tekeminen onkin sitten paljon mukavampaa, vaikka välillä kiire kirjailisikin siihen nimensä!

Valaistuminen

Syksy on jälleen vaatinut toimia - vaikka aivan jokainen päivä ei houkutakaan lähtemään neljän seinän ja vällyjen sisältä - ja niin on kirjoittaminen jäänyt. Sekin toimeliaisuus, jota kuvittelen levitteleväni ympäri Suomen on ollut vaillinaista ja aivan yhtä aneemista kuin kolkkouden riisumat puutkin. Luonto osaa värittää maailman minulle sopivaksi aina aika ajoin, mutta aivan liian nopeasti nuo kirkkaan keltaiset ja oranssit koristeet purettiin alkavan talven tieltä. Mutta talvi antaa odottaa itseään muutamasta lupaavasta pakkaspäivästä huolimatta, eikä plusasteiset vesikelit huokuttele minua mukaansa.

Olen kuitenkin eettisenä kuluttajana tilannut virkistystä koleisiin, harmaisiin päiviin panostamalla vähäiset varani suomalaiseen yrittäjyyteen ja kenties lumevaikutteiseen hyvinvointiin. Kun nyt pöydälläni loistaa keinotekoinen aurinko, herään aamuun ilman tunnin torkkuhälytyksiä ja olen toimintakykyinen heti kahdeksalta - ja koska omaa toimintakykyään täytyy helliä aina aika-ajoin, päädyin tuon auringon edessä ensialkuun lukemaan oranssia suosikkikirjaani heti aamutunteina kuin keväisin konsanaan.

Auringon - vaikka sitten keinotekoisen - voimin alan siis uskoa uudestaan sellaisiin asioihin, kuin keskittymiskyky ja aikaansaava toiminnallisuus. Ajattelin tilaajalahjana tulevan myös levollisten yöunien, juoksulenkkien, joogatuntien ja kuntosalikeikkojen. Ehkä tänään on juuri se päivä, kun kirjoitan kalenteriini graduajan, jolloin en tee mitään muuta.

Eilisissä uutisissa Kone-yhtiön johtaja ilmoitti, että aina kannattaa olla optimisti, vaikka pessimisti olisikin todennäköisemmin oikeassa. Pitäisi varmaankin uskoa miestä, sillä hänen johtama firmansa saattaa hyvinkin olla se, jolta tulen rahoitusta tulevaisuudelleni ruinaamaan.

Toisinaan optimismi tarkoittaa loikkaamista pimeältä puolelta valoon - vaikka sitten keinotekoiseen sellaiseen.

Aikuisten asioita

Tässä oikean aikuisuuden uhkaavassa läheisyydessä onni ei olekaan pelkkää pohdiskelua, kuten Aristoteles joskus esitti, vaan kaiken maan onnien haaliminen on tehty äärimmäisen hankalaksi jos joltakin taholta. Itse olen tehnyt valintani aiemmin puhtaasti hetkellisen hyvinvoinnin pohjalta - kukaan ei päädy lukemaan teoreettista filosofiaa tarkoituksenaan rikastua ja viettää helppoa luksuselämää akateemisessa paratiisissa - enkä ole osannut olla huolissani tulevasta. Pääasia, että pystyn edes hetkellisesti tekemään juuri sitä, mikä parhaiten vastaa käsitystäni hyvästä ja mielekkäästä elämästä. Nyt kuitenkin valmistumisen rajamailla ei voi enää vältellä suuria kysymyksiä, eikä mikään kohta maailmassa tunnu tulevan enää puoliväliin vastaan.

Vaikka juuri nyt olen onnistunut pääsemään elämässä eteenpäin sen verran, että opettajaopintoni eivät vaikuta täysin turhilta, saan kuitenkin kuulla varoituksia, kuinka valmistumisen jälkeen saan unohtaa sijaisuudet, sillä pätevän opettajan palkkaaminen on kalliimpaa kuin tällaisen elantoaan kaipaavan opiskelijan. Ainevalintani tuskin painavat ainakaan positiivisessa mielessä tässä projektissa. Vaikka opettajan ura ei tässä vaiheessa elämää ykkösvaihtoehtoni olekaan, tiedän kykeneväni nauttimaan siitä ja mahdollisesti tulee vielä aika, jolloin haluaisin siihen paneutua. Mutta opettajan pätevyys ja maisterin paperit eivät takaa vielä mitään.

Onneksi elämässä on muita vaihtoehtoja. Se mielekkäin olisi yliopistossa jatko-opiskelijana - saisin jokusen vuoden lisäaikaa nauttia siitä, mitä eniten haluan tehdä. Vaan eivätpä nämä näkyvät ole ruusuiset silloinkaan: apurahat ovat tiukassa ja ystävän neuvona sain kuulla, ettei kannata opettajan sijaisuuksia hakiessa mainita mitään väitöskirjasta. Ilmeisesti opettajan ei sovi itse olla kiinnostunut kehittämään ja kouluttamaan itseään lisää - minkälaisen mallin sekään antaisi oppilaille! Tohtorin arvolla ei kuulemma opettajan paikkoja enää heru sitäkään vähää - saati mitään muuta, mitä voisin aivan yhtä mieluusti tehdä. Tohtorista ei ole duunariksi, vaikka duunarina olen edelliset reilut kymmenen vuotta viettänyt ja työnteosta nauttinut riippumatta siitä, onko sen sijainti ollut kaupassa, baarissa, kahvilassa vai sairaalassa. Tohtorin paperit näyttävät pyyhkivän sellaiset ominaisuudet ihmisestä, vaikka kuinka todistelisi, että kyllä osaan ja voin ja haluan.

Minun ideaalimaailmassani ihmiset saisivat tehdä mielekkäitä töitä - ja vieläpä niin, että sen saisi tehdä hyvin, huolella ja lopuksi omaa panostustaan arvostaen. Kaupassa työskennellessäni viimeisinä vuosinani opin, ettei työntekijälle ole tarkoitus tarjota onnistumisen kokemuksia työstään: jos hommat hoitaa hyvin, huomaa kohta olevansa tekemässä kolmen ihmisen työt ja joka ilta lähtevänsä kotiin 15 minuuttia myöhässä ja harmistuneena siitä, ettei kerinnyt hoitaa tehtäviään niin hyvin kuin olisi halunnut. Irtisanouduinkin kyseisestä työstä vedoten nimenomaan siihen, ettei moinen tehokkuusajattelu ole mielestäni eettistä: näin mahtavien työkavereideni stressin, sairaslomat ja maailman parhaimman työilmapiirin laskevan kuin lehmän hännän lyhyessä ajassa ja päätin antaa ylityöllistetyn panokseni ennemminkin sairaalassa, meitä kaikkia hyödyttävässä työssä kuin rikastuttaen jotain superyhtiötä jossain Tanskassa, Grönlannissa tai Saksassa.

Aloittaessani yliopistouraani tyystin tietämättömänä sen todellisesta olomuodosta tai tulevaisuudessa odottavista mutaatioista uskoin saavani opiskella ja sivistää itseäni tavalla, joka oli aivan uutta, inspiroivaa ja kannustavaa. Päädyin kuitenkin  heti ensimmäisenä syksynä epäsuotuisiin vesiin tutoropettajani silmissä, sillä hän ei kannattanut renesanssinerouteen pyrkivää henkilökohtaista* opetussuunnitelmaani, vaan suositti tekemään opintokokonaisuuden, jolla saisin tulevaisuudessa opettajan viran. Olin tyrmistynyt, sillä olin olettanut yliopiston arvoiksi jotain muuta kuin tutkintotehtailun ja työntekijäaineksen muovaamisen piparkakkumuotilla työmarkkinoihin sopivaksi. Että tiedettä tehtäisiin tieteen takia - ja että siellä opiskeltaisiin opiskelun ilosta ja puhtaasta mielenkiinnosta käsillä oleviin aiheisiin!

Vaikka yliopisto on tarjonnut myös juuri sitä motivoivaa ilmapiiriä, jota sieltä kuvittelinkin löytäväni - ja sellaisen sosiaalisen verkoston, jollaisessa oppiminen ja tieteen tekeminen on varmasti parhaimmillaan - ei sen tarjoamat mahdollisuudet tunnu olevan sopusoinnussa suunnitelmani kanssa olla onnellinen vielä tulevaisuudessakin. Vaikka toiveita olisikin ehkä saada apuraha itse väitöskirjaan, on elämä sen jälkeen hyvin synkkää. Tutkijan työ on näyttäytyy silkkana epävarmuutena, apurahojen anomisena, jatkuvana kilpailuna ja paineena - eikä niinkään paneutumisena itse tutkimukseen. Kun olen ennenkin tehnyt ura- ja työpaikkavalintojani edes kutakuinkin eettiseltä pohjalta, tuntuu hassulta tehdä tietoinen valinta sellaiseen kelkkaan, jonka toimintatapoja en voi allekirjoittaa. Jos inhoan peliä jo valmiiksi, miksi suostuisin sitä pelaamaan?

Ehkä on hullua haaveilla yhdistävänsä elämänsä kiinnostuksen kohteet, oman onnen tavoittelu ja itsetuntemuksen tuomat tiedot omista työskentelytavoista ja paineensietokyvystä niin, että voisin oikeasti toimia osa-aikaisena opettajana ja samalla tehdä tieteellistä tutkimusta. Täällä tarjotaan kuitenkin vain joko-tai-vaihtoehtoja - ja niitäkin hyvinvoinninkokoisilla hintalapuilla, enkä ole sellaisia valmis maksamaan.

Isä joskus epäonnekseen opetti minulle sanonnan muut tekevät mitä osaavat, minä teen mitä haluan. En taida ihan vielä olla tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseni, että tuulimyllyjä vastaan on turhauttavaa taistella. Jos teen niin kuin sydän sanoo, mutta omalla tavallani, voin ehkä ainakin olla ylpeä siitä, että edes yritin.

*Ja yllättäen tämä henkilökohtaisuus vaikutti vain ironiselta muinaisjäänteeltä suunnitelman nimessä, kun tarkoitus tuntui olevan kuitenkin vain saada kaikista niitä perinteisiä mafyke-opettajia!

Voi kyllä!

Jossain kohtaa elämää tielle sattuu tarjouksia, joita edes neuroottisin mahdollisten maailmoiden tarpoja ei ehdi pohtia sen kummemmin, vaan silkasta innosta lupautuu sekunnin murto-osassa osaksi oletettua riemua, vaikka tuo riemu vaatiikin hurjan määrän ponnisteluja toteutuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta ei hätää, vaikken itse muista murehtia, on silti aina joku, joka riisuu innon ja onnen pelkäksi paljaaksi realismiksi.

Olin päätynyt jo jossain kirkkaassa post-naiseuden aamussa miettimään sitä huimaa eroa suhtautumisessa vastoinkäymisiin ja haasteisiin, jota itse viljelen tuon tuosta. Kun illalla olin laittanut nukkumaan vakuuttuneena siitä, etten osaa tai pysty, ja heräsinkin karrikoituna feministisen julisteen mallikuvana lähes aggressiivisesti toteamaan uuteen aamuun, että miksen muka pystyisi, aloin olla pelottavan lähellä kaiken maan sarasvuomaista filosofiaa manifestoidessani oman suhtautumisen vaikutuksista kykyihinsä, mahdollisuuksiinsa ja elämänsä kulkusuuntiin. En kuitenkaan halua antaa tuota oikeutta suhtautua asioihin positiviisesti ainoastaan ikävälle oikeistomentaliteetille, vaan pikemminkin ajatella, että kun minulla nyt oikeasti sattuu olemaan käsillä mahdollisuudet, pitäisi vielä tajuta tarttua niihin murehtimatta sitä, että tulen epäonnistumaan.

Kun nyt tovin noita pohdintoja myöhemmin päädyin kuuntelemaan "tosi hienoa" ja "onneksi olkoon" -toivotusten sijaan viittauksia sellaisiin mahdollisiin maailmoihin, joita itse olen välttänyt ajattelemasta kaikesta omasta neuroottisuudestani huolimatta, aloin tosissani miettiä väistöliikkeitä moisen verenperinnön taipumuksiin. Olen syksyn aikana todennut, että akateemisista sukujuurista on hyötyä ainakin tietynlaisen itseluottamuksen, määrätietoisuuden ja muutenkin tuollaisessa minun silmissäni täysin vieraassa maailmassa operoimisen kannalta.  Itse joudun opettelemaan kaiken ihan alusta. Mutta ehkä vielä oleellisempaa kuin tuollainen kotikenttäetu on se, ettei ajautuisi tuon tuosta leikkimään ainoastaan niissä mahdollisissa maailmoissa, joissa käy huonosti. En halua mitään järkkymätöntä itseluottamusta ja pokkaa, joka nujertaa alleen muut ihmiset - mutta kiitos sellainen versio olisi todella tervetullut, jossa ymmärtää omat kykynsä pessimismin sijaan realistisesti ja uskaltaa yrittää silläkin uhalla, ettei aina käy hyvin.

Se vie kuitenkin hetken, vaikka tätä nykyä jo nuo epäileväisiltä kuulostavat, suustani tuon tuosta pääsevät lauseet särähtävät omaankin korvaani helposti aavistuksen liian negatiivisilta. Nyt korjailen niitä jälkikäteen opetellen sanomaan kyllä, vaikka alkuperäinen intuitio olisikin ollut toista mieltä. Vaikka kaikki käy tässä iässä aavistuksen hitaammin kuin aikaisemmin, olen luottavainen, että vielä tulee se aika, kun viljelen noita kylliä spontaanisti tuon tuosta.

"Ei oo kukaan koirista kuollu"

Toisinaan on hyvä herätä, vaikkei ole vielä aivan kunnolla ehtinytkään nukahtaa. Jostain syystä niin sattuu olemaan toisinaan myös silloin, kun ainoa unikuva kellon soidessa 6.30 on suunnattoman iso meri, johon hukkasin jonkun muun vauvan - tai ehkä juuri siksi. Tänään jos joskus oli juuri sellainen aamu!

Syntymäpäivät on mahtavia! Ainakin yhdistettäessä se vapaapäivään saa herätä rauhassa juoden miljoona litraa kahvia, kuunnella 10 vuoden takaisia suosikkilevyjä ja laulaa kurkkukipuisen äänensä käheäksi. Soittaa kahden tunnin välein henkiselle kaksoselleen, ja tulla yhdessä siihen lopputulokseen, että tänään pistetään mekot päälle ja juodaan Guinnessia. Ja löytää postilaatikosta äidin lahjapakettiin käärimät vihjailut siitä, että voisin harrastaa enemmän liikuntaa - ja maailman parhaimman syntymäpäiväkortin.

Noilla lapsilla on minulle sopivaa uutistentajua. Tämän kaiken Syyriä-, Pohjois-Korea-, budjettiriihi-, murhaoikeudenkäynti-, raiskaus-, teloitus- yms. uutisten sekaan voisi joku joskus oikeasti kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, kuin "ei oo kukaan koirista kuollu".

Itsekin selvisin hengissä kokonaisen vuoden 27-vuotiaana. On siis syytä juhlaan!

Elämän realiteetit

Maanantaisin joutuu helposti vastakkain elämän realiteettien kanssa. Sitä ei aina onnistu estämään maailman paras työpaikka eikä edes menneen viikonlopun ihanuudet - siellä se todellisuus odottelee valmiina sunnuntain viettäjää, vaikka moneen toviin toivoin ajan pysähtyvän tuon viikonlopun aikana. Aina toisinaan nuo maanantait laittavat kasvamaan hitusen aikuisemmaksi, vaikka en itseäni yhtään sen pidemmäksi tunnekaan - alistuneemmaksi korkeintaan.

Elämän realiteetit nro 1: Tulevaisuus. Jonkun pitäisi rahoittaa tätä onneani. Jos oikeasti aion rakentaa onneni tämän hetken toimieni varaan, kuuluu asiaan oleellisena osana viikkokausien tuhlaaminen apurahahakemuksiin. Kun oma akateeminen itsetunto suostuu tässä vaiheessa vasta korkeintaan ryömimään hiekkalaatikossa huolimatta siitä, että kaula-aukosta sisäänänkeävät hiukansirut eivät niin mukavilta aina tunnukaan, on hankala kuvitella, miksi kukaan haluaisi rahoittaa juuri minua. Ja silti, jollain täällä on elettävä siitäkin huolimatta, että todellisuuden käydessä liian raskaaksi piiloudun peiton alle muumisarjakuvien kanssa.

Elämän realiteeti nro 2: Yt-neuvottelut. Ensimmäistä kertaa elämässäni maailman - ja yhden sairaalan - laajuinen taloustilanne vaikuttaa suoraan minun taloudelliseen tilanteeseeni. Niin kauan kuin armas gradu on vasta aktualisoitumassa täydelliseen muotoonsa, ei opiskelijapolo voi mennä työkkäriin itkemään sitä, ettei töitä ole. Eikä sitä, ettei ole tukikuukausiakaan. Eikä saakeli edes se perustuloaloite edennyt eduskuntaan.

Elämän realiteetit nro 3: Naiseus. Sen avulla saa kepeästi yhdistettyä realiteetit nro 1 ja 2 noin pariseen kymmeneen muuhun ikävään tosiasiaan elämästä - riippumatta siitä, kuinka kovasti kukin niistä tämän hetkistä tilannettani koskettaa. Siksi on hyvin haastavaa aloittaa työaamu uskomalla itseensä, argumentaatiokykyynsä ja älyynsä, kun edellisillan unitunnit on kuluttanut tuon tuosta hullumman murheen makuukaverina. Siinä onkin äkkiä kierre valmis: lamauttava epätoivo omasta kykenemättömyydestä aiheuttaa lisää kykenemättömyyttä - ja mikäs parempi keino ratkaistakaan ongelma, kuin keskustelemalla graduohjaajan kanssa juuri tänä päivänä ensimmäistä kertaa kunnolla koko kesään. Olen muutenkin rakentavan kritiikin ilakoiva vastaanottoja, mutta tämä sentään on jotain muuta. Siinähän koitat muistiinpanojen edessä ajatella rationaalisesti, että nämähän ovat oikeasti hyviä ja järkeviä ehdotuksia, kun tuo biologia sisälläsi huutaa, että sä et osaa mitään, ähäkutti, mähän kerroin tän jo eilen illalla, ne kaikki pitää sua tyhmänä. Naiseus - syy pysyä tiettyinä päivinä visusti peiton alla piilossa ilman ainuttakaan ihmiskontaktia.

Kun lounasaikaan minua lohdutetaan sillä, että voin tässä synkkyydessäni ja suorassa yhteydessä tunteisiini ajatella olevani riutuva runoilija, olisin varmasti vastannut paljon suurielkeisemmin moiseen yritykseen pilata paha tuleeni, ellei saman lohduttajan toimesta olisi juuri hetkeä aikaisemmin tarjoiltu eteeni suklaakakkua. Jotain sentään tämä naiseus vielä tajuaa: suklaan tai suklaakakun tarjoajiin näitä tiloja ei pureta - ainakaan ihan vielä tässä vaiheessa.

Niin siis jopa näissä pahimmissa tiloissa peiton alla särkylääkepaketti ja teemuki seurana voin olla sentään jostain iloinen: ne kaikista raskaimmat realiteetit odottavat vasta jossain syyskuussa ja sitä ennen on sentään vielä useampi päivä elokuuta.

Friday I'm in Love

Perjantai on se päivä, kun juostaan vakiobaariin kavereiden kanssa kilpaa tanssimaan Common Peoplea ja mietitään, että miksi sitä tarvitsisi sen kummemmin rakastua, kun nuo perjantait tuppaavat muutenkin olemaan rakkautta tulvillaan. Niin se on ollut jo tovin. Paitsi tänä kesänä se rakkaus ei ole ollut tuolla tanssilattialla, vaan pikemminkin kaikkialla.

Kun viikonlopun vapaudet ovat viimein koluttu ympäri Suomenmaan festareita ja ystäviä, on aika pysyä kotona. Tällä kertaa se tarkoittaa perjantaista kirjastokäyntiä, jonka jälkeen olen hyvin ylpeä suomalaisen elokuvan kiteyttävästä valikoimasta katsottavaa. On syksy - siis aika olla peiton alla ja elää ainoastaan neljän seinän sisällä.

Ostin seuraksi viiniä. Kysyin oikein suosituksia - tosin en määritellyt etsimääni niillä kriteereillä, jotka olin omassa päässäni ehtinyt pohtia välttämättömiksi. Ei muovipulloa - eikä jumalauta alariviltä! Kun pyysin kuivaa, risottoon sopivaa luomuviiniä päädyin kuitenkin unohtamaan, että kierrekorkkikin saattaa näyttää vähän sivistymättömämmältä kuin tahtoisin.

Tämän perjantain soitan Common peoplea kotona, ja kompensaatioksi ostan vähän myös suomalaista, halpaa peruskaljaa!

Pause the happiness

Vietin kesän viimeistä päivää - sellaisiin näyttää törmäävän tuon tuosta. Juuri viime vuonna vietin samanlaisia viimeisiä päiviä osaamatta päättää, ollakko enemmän haikea kesän loppumisesta vai innoissaan syksyn alkamisesta. Viime vuoden onnessani en osannut uumoillakaan, mitä tämän kesän viimeinen päivä toisi tullessaan: anjovispitsaa ja tyyristä ranskalaista punaviiniä, joista jätin osuuteni maksamatta kärkkäisen feminismini kirkuessa ainoastaan hiljaa sisäänpäin. Ajattelin noiden kymmenien eurojen hintaisten sisäisten pistojen olevan pieni hinta siitä, mitä tuollaisella eleellä voisi saavuttaa.

Teen siis asioita ensimmäisiä kertoja: anjovispitsoja, tohtimisia ja vähemmän kärkeviä kommentteja. Näyttelen sujuvasti ihmistä, joka osaa keskustella nokkelasti jopa vieraalla kielellä, katsoa hetkittäin silmiin ja antaa toisen ottaa kädestä kiinni. Ennen kaikkea annan jonkun toisen onnen asettua hetkeksi saman laivan kannelle omani kanssa.

Tuollaisen kesän viimeisen päivän jälkeen on siis kai täysin ymmärrettävää ottaa päivän verran lepoa kaiken maan iloista ja onnista. Onni on toisinaan niin raskas laji.

Vaan raskaammaksi se käy, kun luonnonilmiöt päättivät jatkaa kesää vielä toisen kesän viimeisen päivän verran. Sen jälkeen päätän syksyn alkaneen ja sytytän kotini täyteen kynttilöitä valaisemaan masentavat musiikkini. Luonnonilmiöt sammuttavat sen kunniaksi harmaan päivän sateiseen synkkyyteen, ja joku on muistanut sytyttää katuvalot tuon kaukaisen ulkomaailman pimeyteen.

Syyttömät surut ovat jälleen parhaita. Sellaiset, jotka ovat välttämättömiä voidakseni ottaa vastaan kaiken sen ilon ja riemun, jota täällä toisinaan tarjoillaan.

Kiireettömyys

Joko oot hereillä, alkoi lauantaiaamun tekstiviesti. On mukava herätä tietoon, että joku kaipaa, ja soittaessa kuulla ääni ja vimma, jolla menneeseen viikonloppuun valmistauduttiin. Taloon kertyi myöhemmin muitakin jakamaan tuota riemua ja viimeistään jokirannan pimeydessä kimmeltävät saippukuplat ja viini kertoivat sen, ettei kellään ole kiire mihinkään. Sellainen kiireettömyys on parasta juuri hyvässä seurassa.

Kiireettömyys vaihdettiin sunnuntaiaamuun, ja toisenlaiseen vimmaan. Se on aikaa omimmalle yksinäisyydelle, sellaiselle, jota vaalitaan tuon tuosta kirjaston kahvilan terassilla. Se on halpaa terapiaa: kahden cappuccinon hinnalla saan hengityksen tasaantumaan ja selkeän mielen. Ja kun puhelin soi, olen valmis vastaamaan kyllä, ennen kuin kuulen itse ehdotusta. Tiedän sen ilmankin olevan parasta laatua.

Yhdestä suusta päätetään etsiä etikkasipsejä ja croissantteja jokirantaan evääksi. Niiden voimilla jaksaa helposti makoilla vaahteran suodattamassa auringonpaisteessa tuntitolkulla ja miettiä ääneen, miltä tuntuisi olla orava noilla kultaisina kimaltavilla oksilla. Ja sitten sitä, käyköhän ketkään muut sellaisia keskusteluja.

Huolimatta menneiden treffikumppanien invaasiosta, päätän, että nyt on toisin. En anna ikävän realismin pilata tätä tunnetta.

Kun viimein jonkin unitunnin jälkeen olen jälleen maanantaissa, löydän itseni nauramassa lauantain grillikeskustelulle perehtyessäni substanssin ykseyteen.

Jostain syystä siinä riemussa on helppo sanoa, että aikaa on vielä. Jokirantoja, viinejä ja lämpimiä öitä. Ensin täytyy vain tarkistaa, mitä on kiireettömyys englanniksi.

Onni on...

Minulla on kaikkea, mitä onneen vaaditaan – paitsi ei ehkä yöunia, sillä kesällä ei mennä nukkumaan. Unen puutetta kompensoi kuitenkin moni asia: Minulla on päiviä, jolloin olla yksin, kirjoittaa ja soittaa pianolla tuota ihanaa The Hill -kappaletta. Minulla on ystäviä, joita houkutella mukaan jokirantoihin ja oluisiin. Minulla on maailman parhain työpaikka, josta ei ihan joka päivä malta lähteä kotiin. Mutta kun kotiin pääsee – ja siellä on edes joskus ehditty siivota, on tuo kotikin parasta mitä on. Minulla on joogat, capoeirat, metsäpolut ja maauimalat. Kesäfestarit, kapakoiden liveillat ja terassit. Kaupungit eri puolilla Suomea ja hetkiä, jolloin en halua mitään muuta.

Tätähän se onni onkin. Olen todennut sen toistuvasti.

Mutta kun oikein filosofien voimin mietitään, mitä onni ja onnellisuus on, saadaan jako, jonka mukaan on eri asia elää onnellista elämää kuin olla onnellinen*. Yritän tasapainoilla siinä välillä: pitää elämäni kokonaiskuvan hyvänä, onnellisena elämänä, ja silti ostaa aina aika-ajoin onnea 80 eurolla esimerkiksi Nick Caven muodossa, vaikka tiedän sen olevan pois henkilökohtaisesta taloudellisesta tasapainosta. Mutta jos pitäisi punnita, kumpaan suuntaan kaikki kallistuu, niin olen koko ikäni ollut valmis maksamaan onnellisista, yksittäisistä hetkistä suurta hintaa. En osaa olla edes onnen kanssa kovinkaan pitkäjänteinen ja kärsivällinen – valitsen mieluummin arkipäiväistä, yksinkertaista hyvää, joka on tarjolla helposti.

Mutta kun lopetin tuon lounaskeskustelun kuuntelun ja päädyin oman pääni sisään, halusin lisätä onnellisuuteen itsekunnioituksen ja muiden arvostamisen. En sentään minäkään ole valmis ostamaan enää tätä nykyä hetkiä hinnoilla, jotka loukkaisivat itseäni tai ihmisiä ympärilläni.

Viikkoja myöhemmin teen onnesta vielä astetta vaikeampaa. Sen tarvitsee olla myös vapautta - sekä sellaista jota yritän naurettavuuteen asti pitää yllä kauhistellessani, että tämän vuoden Ilmiöön en olekaan menossa yksin ja vapaana vaan siellä on ihmisiä, joiden viihtymiseen oma käytökseni vaikuttaa**, sekä sellaista, joka kumpuaa omasta itsestä riippumatta kytköksistä muihin. Ensimmäinen noista on turhamaista, Dag ja House -tyyppistä itseriittoisuutta, enkä sitä niin välittäisi vaalia, vaikka siihen tuon tuosta sorrunkin. Mutta jälkimmäinen, se se vasta vaikeaa onkin.

Tajuan sen siinä vaiheessa, kun kolmatta kertaa vuoden sisään toistan kaavaa, joka ei johda mihinkään. On helppoa verhota se toteamukseen, että ihmisten kanssa toimiminen nyt vain on vaikeaa. Ei se ole. Se on oikeastaan aika helppoa. Joko täällä tykätään tai ollaan tykkäämättä - ei se ole sen kummempaa. Asiat tapahtuvat joka tapauksessa - hyvin tai huonosti. Mutta kun huomaan jälleen olevani valmis operoimaan yhden tunne-elämän eutanasian lisää edes katsomatta, kuinka tässä voisi käydä, en tunne olevani vapaa lainkaan eikä tuollainen hermoilu edesauta kenenkään onnea.

Don't ted this up sanoo ystävä jälleen, ja tällä kertaa sentään mietin, mitä voisin tehdä toisin. Jos tilannetta toistetaan loputtomiin ja päädyn joka kerta samaan ratkaisuun, en kaikista mahdollisissa maailmoissa vietetyistä vallattomista leikeistä huolimatta olisi millään muotoa vapaa.

Immanuel Kantilla on kolme sääntöä onnellisuudelle:

Something to do

Someone to love

Something to hope for

Kaksi noista olen valloittanut vaivatta, kolmanteen vaaditaan vähän enemmän.

Of all forms of caution, caution in love is perhaps the most fatal to true happiness  sanoi kuuluisin filosofielostelija Bertrand Russell.

Ehkä olisi aika siis oikeasti tohtia  jotain silläkin uhalla, ettei sitä tohtimista palkita toivotulla tavalla.

*Ihan varma en voi olla koko keskustelun sisällöstä, koska keskittymiskyky on mitä on. Toisinaan on vain niin helppo harhautua.

** En mä ihan täysin tätä mieltä ole, tuo on vain tuommoinen jostain syvältä kumpuava huoli, jonka parhaani mukaan hiljennän. On kivaa kun tuutte, ootte ja saan olla. En semmosta vaihtaisi pois. Tässä vain murehtimisen ilosta nyt aattelin olla kuitenkin huolissani tästäkin.

Sunnuntain urakkaonni

Kaiken kiireen, malttamattomuuden ja riemun keskellä päätän, että otan vapaata ihmisistä ja asioista. Istun alas ja kirjoitan niin paljon, että unohdan maanantaita varten kaiken, mistä olla mietteissään. Maanantai on varattu gradulle ja hirvittävälle taistolle ymmärtää, mistä kaikessa onkaan kysymys. Mutta tänään ihmettelen muuta kirjaston kahvilan varjossa ja syön aamupalaksi porkkanoita.

Ihmettelyni ei kuitenkaan vie minua muualle kuin siihen kahvila-baariin, josta saa hyviä oluita ja jossa soi aina hyvä musiikki. Täällä on tyhjää, ja hyvä niin. Aurinko paistaa kauppakeskuksen kattoikkunan kautta lasin läpi pöytääni, ja suositeltu uusi olut on hyvää tähän nälkäiseen iltapäivään.

Rakastuin jälleen viikonloppuna vanhaan kotikaupunkiini ja ystäviini siellä. 200 metriä bussipysäkin jälkeen olin omalla seudullani ja mietin, että sinne pitäisi muuttaa takaisin - siihen kotiin, jossa järjestetään hulvattomat tanssifestarit ja jonka yläkerrassa pyöritään vimmatusti Saippukuplan tahtiin ilman, että muut ovat tiellä. Ukkosessa soitan katoksen alla kitaraa puistossa ja laulan, vaikken oikein osaakaan. Se on se paikka, jossa voi tuudittautua siihen, ettei aina niin tarvikaan.

Mutta takaisin täällä, missä missä minulta odotetaan jotain, pysäytän kuvan hetkeksi ja hiivin pitkien yöunien jälkeen jokirantaan kuuntelemaan Elliott Smithiä ja miettimään, kuka särkee kenenkin sydämen. Yleensä se olen minä, ja vielä tavallisemmin se sydän on omani. Mutta en osaa olla pitämättä elämästäni silti.

Siitäkin huolimatta, että huomenna kello soi 6.20 ja tiedän jo valmiiksi olevani väsynyt ja liian levoton keskittyäkseni, pidän siitä, mitä on luvassa. Minulla on sunnuntait, ne onnet, joissa pärjään pelkästään sanojen varassa tarvitsematta keneltäkään mitään. Muina päivinä otan mieluusti vastaan jotain muuta.

Otan vastaan senkin, etten aivan osaa, mutta yritän kuitenkin. Ja vaikka olen maailman huonoin olemaan paikoillani, ostan silti kortin joogasalille ja toivon sieltä löytyvän edes tunnin verran päivittäin rauhaa siihen, ettei olisi miljoonaa asiaa, joista riemuita tai olla huolissaan.

Haphazardly slap-happy

Jos joskus onni on hyvät yö- ja päiväunet, joiden pituutta ei mikään mahti maailmassa rajoita, niin väsymykseen ajavat pitkät valoisat illat ja aivan liian aikaiset aamut sen sijaan tarjoavat aivan erilaista riemua.  Väsyneenä maailma saattaa hetkittäin näyttää astetta hauskemmalta - ainakin jos siihen väsymykseen lisätään maaninen levottomuus, joka ei saa päättämään, mitä kullakin hetkellänsä tekisi.

Olen opetellut olemaan paikallani kuitenkin siinä mittakaavassa kuin se on mahdollista. Se on se ensimmäinen tunti työpäivästä, kun kirjoitan lauseita graduuni tai ymmärrän eilisen päivän kertauksista, mistä kaikessa olikaan kysymys. Mutta ne muut tunnit - ne ne vasta on jotain.

Akrobatian riemuissa lounasaikaan olen lähes taittaa niskani, koska unohdin jossain lämpöaallon ja nurmikon syleilyn lomassa pelätä kaatumista. Kaikki ruumiinosat toimivat yhä kuitenkin, joten ei se voi olla vakavaa. Iltapäivän kohokohdaksi taas yltää se, että englanninkielestä löytyy holtittomalle käännökseksi slap-happy. Oikeasti, kuka näitä sanoja on päässyt keksimään! Suru siitä, ettei englannissa ole sanaa malttamiselle, ei tunnu missään. Ei minullakaan näinä päivinä sellaiselle ole sanaa.

Mutta se, mikä on parasta tässä holtittomuudessani, on aikuisuus. Pieni poika kurkki pakastealtaan jäätelöosastoon tässä menneenä päivänä, kun isoveli tuli sanomaan, että turhaan katselet niitä, ei me saada mitään herkkua kuitenkaan. Mutta minä, aikuinen ihminen, saan kantaa kotiini juuri niin paljon mansikkaeskimoita, kuin jaksan!

Tänään on sellainen päivä, että tiedän olevani kateellinen tulevan menneen minulle siinä vaiheessa, kun tämä riemu on taas johonkin hälvennetty.

Kuka nämä maailmat oikein päättää, siis sen, että mikä on totta ja mikä ei? Vuosi taisi olla 2003, jos muistini ei petä ihan täysin. Pitkän matematiikan logiikan kurssilla tutkimme erilaisten propositioiden totuusarvoja sen pohjalta, mitä oli etukäteen kerrottu vallitsevaksi. Kun opettajalta ei löytynyt vastausta kysymykseeni, kehoitettiin minua opiskelemaan matematiikkaa. Muutamia vuosia myöhemmin kävi ilmi, että matikassa tehdään pääasiassa vain niitä tylsiä juttuja - integrointia, derivointia ja jotain muuta ikävää funktioiden seurailua - eikä se sopinut levottomalle mielelleni. Sen sijaan viimein kymmentä vuotta myöhemmin tiedän, mistä kirjoista vastausta etsiä - vaikka sitä lopullista ei tietenkään mistään löydykään.

Tänään seurasin ensimmäistä kertaa publiikkia, jossa muutama ystäväni sai palkinnon valmistumisestaan. Juhla oli ikään kuin kirsikkana kakun päällä omaa valmistumiskriisiäni potiessani. Kriisin ja vimman raja on kuitenkin häilyvä, ja niin kuullessani, että tuo Akatemiatalo palvelee vastaavassa käyttötarkoituksessa enää tämän vuoden joulukuussa, lähdin yliopistolle ylitöihin viilaamaan lausetta gradustani. Erään ystävän juuri kansiin painettava gradu toimii samaan tapaan - on vain haastavaa päättää, ottaako värikseen keltaisen vai oranssin. Ja niin unohtuu se kammo tulevasta, isoista muutoksista elämässä ja siitä, että joudun tämän lintukodon jättämään - harhautin sen Komisario Lewis -maisiin yliopistojuhlallisuuksiin ja kroonistuneeseen keltaiseen kauteeni.

 Tässä alkaa olla samaa tunnelmaa kuin viime kesäisessä kanditaipaleessani. Silloin odotin illalla väsymyksen kourissa nukkumaanmenoa ja aamua, jolloin saan taas palata oleellisten - mahdollisia maailmoja - koskevien kysymysten äärelle ja nyt odotan hääreissujen ja juhannusten jälkeistä aikaa, kun voin keskittyä tauotta tuohon työhöni.

Enkä edes tule tätä lintukotoa jättämään. Täällä hengaan varmasti jatkossakin, halusi ne sitä tai ei.

Happy-Go-Lucky!

Jos joskus aikaisemmin erehdyin hehkuttamaan onnea ja elämänkulkua*, niin olen ehkä ollut jollain tavalla väärässä -tai vähintäänkin epätietoinen asioiden todellisesta laidasta. Tällaista onnea en olekaan ennen tätä kesäkuuta kohdannut**.

Suurin ilo ja onni on kantilainen elämänrytmi, joka pakottaa heräämään toistuvasti aamuisin klo 6.20 ja olemaan filosofian parissa klo 8-16. Vaikka ensimmäinen viikko menikin jotakuinkin väsymyksen ja opettelun kourissa, niin nyt viimein olen tajunnut, että saan kuin saankin keskittyä päivät pitkät eri filosofien teksteihin, gradunkirjoittamiseen ja joihinkin omituisiin pikkutoimintoihin, joita henkilökunta parhaansa mukaan yrittää minulle keksiä. Kaikki ovat tuossa lintukodossa laestaan mukavia - eikä aikaiset aamuheräämisetkään haittaa tippaakaan, kun tietää, mitä päiviltään odottaa.

Niin sitten toistelin viime viikon lausetta, että tätähän se onni onkin! Heräsin ihmettelemään tuollaista onnea päivä toisensa jälkeen, ja nyt alan uskoa, että tässä se on.

Ahkeran työmiesonnen lisäksi aloitin kesänvieton muutamilla jokirantailloilla ja mahtavilla festareilla, joka oli täynnä tovereita ja toinen toistaan mukavampia uudempia tuttavuuksia. Sellaisia leppoisia kesäpäiviä soisi olevan enemmänkin, mutta onneksi tämä on vasta aluillaan.

On siis jälleen aika olla sitä mieltä, että hyvä tästä tulee***!

*milloinkohan mä olen edes viimeksi sitä hehkuttanut! Unohtui näissä vuosissa ja kuukausissa se, mikä on oleellista!
** ja ei, en ole rakastunut! Rakastumisista harvoin mitään onneen viittaavaa seuraakaan, ennemminkin silkkaa hulluutta!
*** ja jos alkaa näyttää uhkaavasti siltä, ettei kovin paljoa riemua olekaan, niin aina voi varata elokuun loppuun lennot Irlantiin ja johan on taas ilo ylimmillään!

Once

Olen jälleen selviytynyt todellisuuden haasteista, vaikka tuo todellisuus on useina pitkinä päivinä ollut ottamassa erävoittoja hyvästä tuulesta ja rauhallisesta mielestä. Työnteko ei aina olekaan ihmiselle hyväksi, eikä varsinkaan jos päätyy tekemään 56 tuntista työviikkoa. Sitä ei tietenkään voinut tietää mitenkään a priori, vaan tämä piti jälleen tajuta itkun rajamailla eräänkin 12 tuntisen työpäivän jälkeen. Tulevaisuuden minä, olepa sitten viisaampi!

Arkeen piti piilottaa jotain rentouttavaa muunmuassa Magnersin muodossa, ja orastava huoli lisääntyneestä alkoholinkäytöstäni verhotaan alkukesän helteeseen. Paras muoto irroittaa itsensä arjesta on kuitenkin matkasuunnitelmat ja haaveilu lentokenttäbussin pysähtymisestä O'Connells streetille, josta määrätietoisesti tarvotaan suoraan The Brew Dockiin falafelhampurilaiselle ja Dark Artsille. Unelmia varmuuden vuoksi vielä lietsotaan Dubliniin sijoittuvalla musiikkielokuvalla ja tuon tsekkiläisen naisen laulu saa herkistymään kivettyneimmänkin raatajan. Noilla samoilla kaduilla mekin vielä kävelemme eikä St. Stephen Greenin puistossa kuunnella enää samoja lauluja kuin vuoden 2007 vierailulla. Irlannissa kaikki on paremmin, ja Grafton streetiltä löytyy varmasti jokin katusoittaja juuri meillekin.

Vaikka todellisuuden tuonpuoleiset leikit eivät aina onnistu ja unta etsin toistuvasti sängystä liki kellonsoittoon asti, muuttuu tämä silti paremmaksi. Viimeinen kahdeksantuntinen nelivuotisessa työpaikassani koittaa huomenna, ja mieli on kaihoisa. En pidä siitä, että asiat muuttuvat, mutta kuitenkin tavallaan olen innoissani. Professorimme joskus sanoi, että filosofin elämähän on yhtä juhlaa - ja hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Ainakin nyt tarvitsen tuon hiljaisen laitoksen seinät suojaamaan ulkomaailman olemassaololta ja rauhan keskittyä siihen, mikä oikeasti kiinnostaa.

Todellisuusterapiaan voinen palata yhdellä puhelinsoitolla myöhemmin, jos sitä vielä jostain syystä elämääni kipeästi kaipaan.

When I grow up...

Ystävien syntymäpäivät, valmistumiset ja tulevaisuuden suunnitelmat saivat miettimään, mitä meistä tuleekaan isoina - sikäli kuin tässä ikinä isoja tullaan olemaan. En ole aikuinen, näin kerrottiin, kun ensin vakavana kysyttiin, onko minulla lapsia*.

Toiset valmistuvat odottaen suuria muutoksia ja suunnitellen elämää eteenpäin. Itse teen kaikkeni suunnitellakseni elämäni samanlaiseksi. Kun äitini kertoo pelkonsa siitä, etten ikinä perusta perhettä ja tulen aina olemaan yksin, en kykene edes loukkaantumaan asiattomasta avautumisesta, vaan naureskellen ihmettelen, miten tätä voi yksinäisyydeksi kutsua. Lähinnä toivon, että ehtisin maata useammin tuolla lattialla kuuntelemassa Surunmaan Sad & Simple love songia vahingossa jonkun talvikuukauden viimeiset rahat vaatineella matolla, koska silloin jos koskaan on oikeasti yksin. Tämä on ehkä sitä draamantajua tai jotain elämän ironiaa, että se kaikki tunnekuohu on joskus niin hyvästä - ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Kun holtittomuuttaan ajaa itseään tilanteisiin, joissa ei ensi näkemältä ole mitään järkeä, joutuu ehkä vastakkain sen todellisuuden kanssa, että joskus pitäisi osata. Jossain iässä virheistä pitäisi ottaa opiksi: malttaa, harkita ja olla olematta se vimmainen 15-vuotias, jonka tahtoa ei voi edes itse määräillä. Mutta jos katselen, mihin se holtittomuus ja vimma on minut johtanut, en voi katua juuri mitään. Siinä missä toiset tahtoisivat vaihtaa viimeiset kymmenen vuottansa elämästään, selailen ikävimmätkin tapahtumat päiväkirjoista kykenemättä keksimään, mitä niiden tilalle laittaisin.

Kun kysytään, miten olen koskaan päätynyt niihin valintoihin, joita harva ulkopuolinen ymmärtää, ihmettelen kysymyksen asettelua. Tuon kysymyksen esittäjää en olisi koskaan tavannutkaan ilman noita hölmöiltä haiskahtavia elämänsuuntia.

Että eihän tämä nyt niin huonosti tainnutkaan missään vaiheessa mennä.


*Kaiken maan kysymyksiin olen tottunut, smurffitteluihin, maahitteluihin jne, mutta kukaan ei ole tätä ennen onnistunut vakavalla naamalla esittämään tuollaista kysymystä. Ja tämän takia olen hyvin iloinen siitä, että olen nainen, sillä voin aika varmasti vastata, että ei, minulla ei ole lapsia.

Happiness

En halua kirjoittaa, jos on liian kiire, väsymys tai mieli sellainen, etten halua todistaa sen liikkeitä enää myöhemmin. Tänään sen sijaan on täydellinen päivä pysähtyä hetkeksi: aika kulkee hitaasti kuin olisi sunnuntai, mieli on tyyni ja kahvia riittävästi. Haluan tämän todistusaineistoksi siihen aikaan, kun en aivan näin hyvin enää osaa.

Elämä on hetken taas hyvää, vaikka melkein kompaistuin vappuun ja sen sattumuksiin. Mutta en ollutkaan kadottanut menneen vuoden oivalluksia tai tuntemuksia - unohdin ne vain kaikessa kiireessä ja liian pitkissä työpäivissä. Draamantaju johtaa helposti liioitteluun, ja ainakin tänään toivon kovasti, että sitä se vain olikin. Kaikki on ennallaan: On edelleen capoeira ja ne mainiot ihmiset, joiden vuoksi haluan Osloon, Tukholmaan, Västeråsiin ja Manchesteriin. On edelleen Irlanti, joka varmasti jaksaa odottaa meitä vielä kesän yli. On Irlanti-kirja sitä varten, kun me emme odottamiseen enää kykene. On vanhaa ja uutta musikkia, parhaimman kitaran raastamat sormenpäät, ja keikkailtoja kalenterissa. Vielä kun todistusaineistoksi kesäksi kääntyvästä keväästä on jälleen yksi onneton narsissi asfalttiteiden välissä, alan uskoa, että hyvin tässä käy.

Mutta on myös asioita, joissa ei käy hyvin kuin hetkellisesti. Olen todennut tämän jo aikaisemminkin. En tulisi koskaan kirjoittamaan sormuksiin ikuisuutta, jos sellaisia sormuksia ikinä edes tulisin tarvitsemaan. Toistaiseksi voin luvata asioita, ja toistaiseksi voin ottaa lupauksia vastaan. Kellään ei ole antaa enempää.

Tässä vaiheessa lupaan asioita ainoastaan itselleni. Lupaan, etten huolehdi vielä siitä, kun tämä kääntyy murheeksi. Murhe tulee muutenkin, mutta jos sitä ennen voisin viettää tällaisia leppoisia päiviä, niin se olisi jo paljon. Nyt haluan huoletta hymyillä ajatuksille, jotka ovat täyttäneet mielen. Ja kun niiden parasta ennen päivä on ohitettu, hymyilen sitten vielä kaikelle muulle.

Tavallista elämää

Juhlapäivät ovat katalia. Niiltä odotetaan liikaa, ne vaativat aivan liikaa kaikenlaista panostusta ja pahimmassa tapauksessa ne sekoittavat viikon rytmin ihan tyystin. Juuri sitä mallia noudatti vappu, joka ei antanut tilkkaakaan armoa elämälleni asetettuaan itsensä keskelle viikkoa kääntämään maailmani ylösalaisin. Vaikka kuinka kuvittelin, että hienosti ja kepeästihän se meni, oli tuo nurinkurinen maailma koitettava parhaiten mukaan virittää aloilleen, eikä lopputulos ole nyt ihan alkuperäistä vastaava.

Muutaman lusitun työpäivän, pakastepizzan ja ääriväsymysolotilojen jälkeen olen maanitellut elämänhallinnan taas mukaan kuvioihin. Kotini on siivottu, kaupassa käyty ja vanhentuneet maidot heitetty viimein menemään. Vanhentuneiden maitopurkkien määrä kun on suora indikaatio otteen menettämisestä.

Tämä on elämää, tavallista elämää.

Oiottuani jäsenet, herättyäni useaan uuteen aamuun ja hengitettyäni syvään ovilla, joita on raskas avata, alan kuitenkin kateellisena katsella viime vuoden minua. Elämä on hyvää, jos voi sanoa, ettei ole itkenyt aikoihin. Onhan se silloin hyvä?

Nyt kun aikojen jälkeen viimein tuntuu siltä, että haluaa itkeä turhaa ja täysin omissa vaikutusmahdollisuuksissa olematonta, niin saan viestin uudelta ihmiseltä. Hassu siinä sanotaan, enkä osaa yhtään arvata, miten tuollainen informaatiosisältö pitäisi tulkita.

Minulla olisi muutama sana, joilla itseäni kuvailla. Hassu on niihin verrattuna armollinen. En tiedä, kertooko se tuon uuden ihmisen pitämisistä vai mistä. Itse pidin itsestäni enemmän ennen tuota kaikkea.

Kai siinä jokin logiikka on, että pitää itsestään vähän vähemmän alkaessaan tykätä jostain toisesta vähän enemmän. Mutta jos saisin valita, niin säilyttäisin sen kaiken viime vuoden hyvän olon ihan itsekseni, ja jättäisin tuollaiset tykkäämiset sikseen.

Vaan ei tässä taidettu taaskaan minulta kysyä.

Vappu

Tänään olet kaunis ja levoton,
kun kävelet kaupungilla,
et huoli kuinka jalkasi laitat,
ne kulkevat itsestään

Tänään unohdat vanhat ystäväsi,
istut puiston penkillä
laitat aurinkolasit päähän
tänään unohdat itsesi

Tänään elämä osoittaa
hetken suosiota,
siinä ihmetellen istut ja
varot riemun kuplaa rikkomasta

Tänään olet kaunis ja levoton,
kun kävelet kaupungilla,
et huoli kuinka jalkasi laitat,
ne kulkevat itsestään

Tänään unohdat vanhat ystäväsi,
istut puiston penkille,
laitat aurinkolasit päähän,
tänään unohdat itsesi

Tänään lämmin tuuli laskeutuu,
sinun syliisi nukkumaan,
voit eilisen pudottaa,
hetken olet kaupungin kuningas

Tänään lämmin tuuli laskeutuu,
sinun syliisi nukkumaan,
voit eilisen pudottaa,
hetken olet kaupungin kuningas

Noitalinna Huraa - Vappu

Nostalgia

Jotenkin tämä kirjoittaminen on aika useaan otteeseen pyörinyt iän ja vanhenemisen ympärillä. Viime keväänä vielä jaksoin olla optimistinen ja uskoa, ettei minusta tule aikuista. Ehei, kiinnostuksen kohteeni ovat sopivia noin 6-10-vuotiaille enkä varmasti ole vanha niin kauan kuin  katselen piirrettyjä ja luen muumeja. Mutta kaikesta huolimatta asiat ovat edenneet ja kun nyt säikäytän Turun yliopiston kirjastossa entisen Jyväskylän kämppikseni viittä vuotta Jyväskylää myöhemmin, ei tuo viiden vuoden takainen nurkkahuoneen asukas voi uskoa, että kommuunilta on kuin onkin päästy johonkin tällaiseen: klo 7 herätyksiin, pitkiin opiskelupäiviin, hyvillä arvosanoilla tehtyihin tentteihin, vähemmän hyvillä arvosanoilla suoritettuihin matematiikan kursseihin, joka iltaisiin harrastuksiin, käsivarren lihaksiin, kahta kokoa suurempiin housuihin ja hetkittäin jopa vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen.

Sydämessäni tunsin piston, kun lauantaiaamuna heräsin aikaisin leipomaan sämpylöitä brunssia varten ja tuolla brunssilla päädyimme hedelmäsalaattijälkkärin aikaan keskustelemaan meistä nuorista aikuisista. Perjantai-illan vierailuni erään ystävän luona oli juuri aiemmin mennyt juuri kuin olimme suunnitelleet: joimme kahvia, söimme jäätelöä ja mietimme menneitä aikoja. Olin ollut kotona ennen kymmentä, eikä noin hurja perjantai pystynyt todistamaan, että olen kuin olenkin edelleen nuori ja holtiton. Kun vielä huhtikuun uusi asiani oli ollut aivan liian kalliit ja ensimmäistä kertaa oikeasti sopivat uudet rintaliivit, olivat argumenttini vähissä hiljalleen hiipivää aikuisuutta vastaan.

Suurin syy alkavaan kriisiin on kuitenkin tutkintovaatimukset, jotka alkavat gradua lukuunottamatta olla täytettynä. Kesän jälkeen olen toivottavasti maisteri enkä se ikuinen opiskelija, joka nautti itse opiskelijaelämästä enemmän kuin opintojen päämäärästä. Ikä on vain numero, mutta akateemista ikää ja elämänkulkua en pystykään enää harhauttamaan. Pitäisi tietää, mitä tapahtuu ensi syksynä, mihin menen töihin tai ainakin se, riittävätkö työkuukauteni ansiosidonnaisella elämiseen.

Vaikka en kovin suurena menetyksenä osaakaan pitää sitä, etten enää panosta baari-iltojani maanantaihin tai sunnuntaihin tai valvo laestaan öitäni ja nuku päiviäni, on tässä silti sulateltavaa. Siksi kai haaveilen nostalgisesti Jyväskylästä kuin vanhasta rakastetusta. Haluaisin kokea sen vielä, kaiken sen hyvän ja ainutkertaisen: kommuunin, Vakiopaineen, keikkaillat ja yhteiset sunnuntait. Olla päivittäin osa niiden ihmisten elämää, jotka silloin olivat.

Olisin jo junassa, ellen olisi tajunnut, että lähdettyäni kaipaisin tätäkin aivan samaan tapaan. On täälläkin ihmiset ja paikat, jotka haluan elämääni.

Se tässä vanhenemisessa onkin se pelottavin asia. Iän myötä tulee koko ajan enemmän asioita, joita kaivata ja muistella, mutta joita ei voi saada takaisin.

Lähdin lomalle puolitoista viikkoa sitten. Yhdeksää päivää myöhemmin palasin takaisin, ja - aivan kuten olin jo toivonut - on täällä etelässä kevät.

Vaikka toisinaan Suomi on aivan liian iso maa ja ystävät etäällä, toisinaan se on juuri parhaimmillaan liiallisissa etäisyyksissään. Niiden etäisyyksien takia voi mennä keskelle kevättalvea auringonpaisteessa laskettelemaan, hiihtämään ja katselemaan revontulia ja tähtiä lumiseen metsään. Ja kun kaikesta lomailusta uupuneena viimein palaa takaisin, voi (paikkapaikoin) tuntea jo asfaltin jalkojen alla ja muistaa taas, miltä +3 asteinen kevätsää tuoksuu.

Samoin kävi itse loman kanssa. Olihan se ihanaa viettää päiviä lumisilla metsäreiteillä lumilaudan kanssa, juoda liian kallista kahvia kelopirteillä, saunoa ihonsa ruttuun puusaunassa ja muistaa parhaansa mukaan venytellä iltaisin ennen kuin sammui kaiken touhuamisen voimasta sänkyyn vaihtamaan päivä seuraavaksi samanlaiseksi. Sellaista ihmisen elämän pitäisi olla: pystyasentoa, liikkumista, riekkumista, valoa ja happea - ja sitä, että ehtii kerrankin käydä leikkauttamassa hiuksensa!

Mutta tulin takaisin aivan yhtä innoissani tästä arjesta kuin alunperin menomatkalla olin lomasta. On ilo mennä töihin, tulla yliopistolle, nähdä kaikki toverit ja kierrättää omasta levyhyllystä kevätlevyjä cd-soittimessa heti aamusta. Minulla on kahvimuki, joka on ylitse muiden ja kahvia, jota parempaa ei saa edes kalliilla kelopirteiltä.

Yksi asia tuolla lomalla ja arjella on kuitenkin yhteistä - ja se parantaa hurjasti niin lomariemua kuin arjeniloja. Se semmoinen on ystävä, ja tällä kertaa tajusin sellaisen ottaa mukaan tuolle pohjoisen lomallenikin!

Sattumuselämäkerta

Hullaannuin Tuomas Kyrön Hesariin kirjoittamaan elämäkertakolumniin ja päätin nyt yhdistää tämän edellisen päivän haasteen 11 asiaa ja Kyrön matkimisen, mikäli vain siihen kykenen. Kyrön tekstin löytää täältä.

Synnyin vuonna 85 ja Eput teki siitä laulun. Vuonna 86 aloitin ikuisen vihanpidon banaanin kanssa. Vuonna 88 en tajunnut, mitkä ovat hautajaiset, mutta olin iloinen tummasta mekostani ja kengistäni. Vuosikymmenen vaihtuessa alkoi lama, sytytin olohuoneen pöytämme palamaan ja varastin lähikaupasta lääkäriromaanin. Anarkistivaiheeni hylkäsin kuitenkin heti peruskoulun alettua. 94 ihastukseni halusi pussata minua, ja annoin sen tapahtua. Lopetin tykkäämisen tämän jälkeen vedoten suhteen tuomiin paineisiin ja tarpeettomaan vakavuuteen. 90-luvun lopulla siskoni oli huolissaan alkoholinkäytöstäni. Olin teini, enkä juonut. Vuonna 2000 uuden vuosituhannen kunniaksi uskaltauduin suutelemaan uudestaan. Poika ei ollut sama. Noihin aikoihin tiesin, mitä minusta tulee isona. 2002 menin kihloihin, olin silloin nuori ja idealistinen nuorempi ja vieläkin idealistisempi kuin nyt. Erosin vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin kävin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni livekeikkaa. Bändi oli Liekki, paikka Rovaniemen Tivoli. Seuraavana päivänä nostin perunoita perheeni kanssa liki Venäjän rajalla. 2003 lopetin lihan syömisen. 2004 olin ensimmäistä kertaa humalassa.

2004 lopetin nuoruuteni (sikäli kuin sitä koskaan olikaan). Kävin töissä, opiskelin, seurustelin vakavasti ja muutin miehen kanssa yhteen. 2005 perheeseeni kuului hevonen, koira, sosiologi ja tulevaisuuden suunnitelmat. 2006 aloitin nuoruuteni uudestaan, tein tyhmyyksiä ja olin holtiton vimmaisemmin kuin moni 15-vuotias. Vasta vuonna 2008 aloin jälleen tehdä järkeviä päätöksiä. Ainakin tuolloin uskoin niin. Vuonna 2009 tapasin pelottavan paljon itseäni muistuttavan ihmisen, kun aloitimme yhdessä opinnot Turussa. Jostain syystä se ei vähentänyt omaa erityislaatuisuuden tunnettani. Vuonna 2012 päätin alkaa onnelliseksi. Edelleenkin se on ainoa tulevaisuudensuunnitelma, jota elättelen.

Perjantai 1.3.

1. Millaista päivää vietät tänään?

Pitkää. Sumuista, tuulista ja kylmää. Tähän päivään heräsin aivan liian kauan ennen auringonnousua, aivan liian vähillä unilla ja sulloin itseni neljän seinän sisälle siksi, kunnes kuvittelin päivän kauneimpien ja lämpimimpien hetkien olevan jo ohitse. Onneksi olin väärässä.

Vaikka kevään värit antavat vielä odottaa itseään, sain kutsun sellaiseen joukkoon, jossa niin hiusten kuin vaatteidenkin väreistä pystyi vertailemaan sateenkaaren eri sävyjä. Se piristää jo yöunille valmiita silmiä, samoin kuin ne take-away-kahvit vegehamppareiden jälkeen, jotka juotiin kävellessä porukalla Taidemuseoon. Ja ne värit, joiden odotan kohta täyttävän kaiken maailman ympärilläni, olikin säilötty Reidar Särestöniemen ystävällisellä avustuksella tuonne museon huoneisiin niin, että joistain maalauksista ei vain olisi millään malttanut kääntää katsetta seuraavaan. Luin Rosa Liksomin Reitarin joskus 18-vuotiaana, kun rakastuin armottomasti Timo K. Mukkaan ja erääseen eläväänkin ihmiseen. Rakastuin vähän itse Reidariinkin tai ainakin siihen kirjaan. Nyt sitten rakastuin hänen tauluihinsa.

Olen joskus miettinyt, mikä noissa Lapin karuissa, kylmissä ja loputtoman pimeissä olosuhteissa on sellaista, että se luo niin vankan samaistumispinnan ihmisiin, joiden kanssa ainoa yhteinen asia on tuo karuus, kylmyys ja loputon pimeys, jossa elimme. Nyt ihailin tauluja, jotka neljä vuotta ennen syntymääni kuollut mies oli täyttänyt oranssin suosikkisävyilläni siten, että niihin kirkkaisiin väriin oli upotettu kuitenkin jotain sopivan synkkää ja surullista. Ja niiden taulujen pinta oli toistuvasti juuri yhtä rosoinen, kuin joita lukion kuvistunnilla itse tuhrasin innoissani kuin pieni lapsi löytäessäni palettiveitsen siveltimen sijaan.

Nyt tuon näyttelyn herättämässä tunnekuohussa ostin pullon oranssietikettistä viiniä, laitoin Elliott Smithiä soimaan ja kirjoitan, vaikka olisin ollut valmis unille jo tunteja sitten.

2. Mitä mieltä olet prätkän ostamisesta maailman kalleimmassa maassa, jossa autostakin on ollut suunnilleen vaan harmia, kun on tarkoitus säästää? Sijoittaisitko a) prätkään b) johonkin muuhun vai laittaisitko kenties c) säästöön niin kuin on sovittu?

Jos haluatte käyttää paljon rahaa komeaan kulkuneuvoon, niin ostakaa hevonen! Sitä voi myös rapsuttaa!

3. Mikä on lempilautapelisi?

Kiinanshakki. Kukaan muu ei vain ole samaa mieltä, niin tulee pelattua sitä tosi harvoin.

4. Miten analysoisit Anna Puun kappaletta Säännöt Rakkaudelle? Mistä siinä on mielestäsi kyse?

Kuuntelin sen kerran. Klassiselta kielletyltä rakkaudelta se kuulostaa näin ensikuulemalta. Mutta kaipa semmoiseen kieltäytymiseenkin voi olla monia syitä.

5. Missä tilanteessa olet halunnut vajota maan alle häpeästä?

Joskus pikkulapsena olin sukulaisen häissä ja vessasta tullessa täyteen saliin tajusin, että olin tyylikkäästi vetänyt sukkahousut prinsessamekon helman päälle. Olin tosin niin pieni, että tuskin vieraat sitä nolona piti, mutta olin sen verran iso, että itse tajusin hävetä.

Omituista, etten keksi tähän parempaa. Olen vakuuttunut, että olen tehnyt paljon hävettävimpiäkin asioita. Tuskin tämä johtuu kuitenkaan siitä, että olisin jotenkin tosi korkeakynnyksinen tuommoisten ikävien tuntemusten suhteen, vaan ehkä ennemminkin oon jo kerinnyt mokailla niin useasti, että moninaisuus on jo laimentanut yksittäisten tapausten häpeää.

6. Kenen sanoisit tuntevan sinut parhaiten? Kuinka se käy ilmi?

A. Se on ainoa ihminen, jonka kanssa tosi läheinen ihmissuhde on kestänyt jo... kuutisen vuotta, vaikka ollaan asuttukin samassa kämpässä. On monia muitakin läheisiä ystäviä, mutta eron tekee ehkä juuri se, että tämä yksi tietää mun eleet ja ilmeet aamuisin, sen synkkyyden, äkäisyyden ja vitutuksen, jota osaan tarjoilla heti aamusta, sekä sen, kuinka voin hetkessä lietsoa itseni ja neljä muuta innokkaaseen illan viettoon tuosta vaan. Kun asuu jonkun toisen kanssa, ei voi pysty peittelemään mitään puolia itsestään, vaikka kuinka haluaisi. Enkä oikeastaan tuona aikana juurikaan tajunnut peitellä mitään.

Parhaiten tätä meidän ystävyyssuhdetta kuvaa lause En mä pelaa sun kanssa pöytäfutista, kun susta tulee ihan maaninen ja sit mulla menee hermot suhun!. Uskon, että se sanottiin täydestä sydämestä ja mitä suurimmalla rakkaudella.

7. Minkä hyvän elokuvan olet viimeksi katsonut?

Shelagh Delaneyn näytelmään perustuvan A Taste of Honeyn. Se oli mahtava!

8. Mistä olet valehdellut äidillesi?

En muista mitään erityistä valhetta, mutta olen vakuuttunut, että hänellä on aikalailla kaunisteltu kuva elämästäni toisessa kotikaupungissani. Paitsi että valehtelin kyllä ihan suoraan matkastani tuohon tulevaan kotikaupunkiini, kun olin 18 ja menin tapaamaan nettituttua poikaa verhoten sen viikonloppureissuun kaverini kanssa*. Seurustelin tuon pojan kanssa kyllä sittemmin kolmisen vuotta.

9. Millaiset häät haluaisit, jos joskus menisit naimisiin?

En kyllä mitenkään aktiivisesti ole haaveillut häistä sitten Aknestikin lopetettua uransa, mutta jos jostain syystä naimisiin päättäisin mennä, niin siellä juotaisiin ja tanssittaisiin hyvien bändien tahtiin hyvässä seurassa ja minä pukeutuisin vihreään tai oranssiin, sopivan räsyiseen keijukaismekkoon (ja olisi kesä ja virheää)!

10.Mille olet nauranut viimeksi raikuvasti?

En muista tarkalleen, mutta veikkaisin sen olleen jokin puhelu henkilön P kanssa. Niin käy useasti.

Viimeksi julkisesti saatiin sellainen naurukohtaus eräissä bileissä, kun youtubesta soitettiin biisiä, jonka laulajalla oli huomattavan suuret kädet ja korvat. Muutaman oluen jälkeen osattiin muotoilla huomiomme tuosta laulajan erityispiirteestä sen verran korrektisti, ettei kellään muulla ollut ollenkaan yhtä hauskaa.

11. Mikä on bravuurisi keittiössä?

Ennen se oli chilikeitto, mutta kadotin tatsini överimaustamiseen. Nykyään voinen Håkanin autuaiden kehujen jälkeen väittää tekeväni sairaan hyvää kasvisrisottoa.

Tähän hommaan nyt kuului vielä sekin, että kertoisin itsestäni 11 satunnaista asiaa, mutta kun energiani ei alunperinkään pitänyt riittää minkäänlaiseen kirjoittamiseen, niin jätän nuo sattumanvaraisuudet seuraavaan kertaan. Jääpähän jotain jännitettävää molemmille niille, jotka näitä tekstejäni lukee.

*Enkä kyllä ikinä päästäisi omaa lastani semmoisille reissulle! Olin tuntemattomassa kaupungissa perjantaiaamuyöstä ilman ainuttakaan backup plania, jos vastassa olisikin ollut kirvesmurhaaja!

Se jokin

Tämä on tarina hassusta sattumuksesta ja sellaisesta lauantai-illasta, joita toivoisi olevan useamminkin. Mutta nämä lauantait tapahtuvat ainoastaan silloin, kun kiireessä työpäivän jälkeen ajattelee käyvänsä katsomassa keikan, juovansa muutaman oluen ja löytävänsä tiensä omaan sänkyynsä heti keikan jälkeen.

Toisin kuitenkin kävi. Tapasin miehen. Semmoisen komean, jonka päällä oli maailman suloisin villatakki ja joka oli tullut kuuntelemaan samaa keikkaa kuin minäkin. Hän oli yksin, ja keikan ja punaviinilasillisen jälkeen rohkenin mennä juttelemaan. Hän oli mukava, heti samalla aaltopituudella ja tuntui viihtyvän minun ja ystäväni seurassa. Tilasimme siis lisää juomaa, juttelimme ja pelasimme pöytäfutista. Nurkkapöytä kuuli paljastuksia, joita ei tavallisesti uusille tuttavuuksille kerrota. Tilasimme vielä lisää, tanssimme ja huvitimme itseämme muilla humalaisilla ihmisillä - niillä, jotka olivat vielä enemmän humalassa kuin me itse.

Kun oli valomerkin aika ja välttelimme parhaamme mukaan illan päättymistä, katsoimme toimivammaksi tavaksi estää sen päättyminen jatkamalla yhteiseen määränpäähän. Punaviini ehkä edesauttoi tätä päätöstä, sillä en koskaan tohdi tehdä mitään sellaista.

Matka oli tarpeeksi pitkä selvittämään humaltuneita mieliämme ja lopulta perillä yhditettyä ilta- ja aamupalaa söi kaksi väsynyttä juhlijaa. Kun vielä toinen niistä juhlijoista paljasti asioita, jotka ei illan aikana olleet vielä käyneet selviksi, haettiin vieraspatja olohuoneen lattialle.

Olen oman ikäkriisini - jonka eräs äärimmäisen ystävällismielinen opiskelutoverini on vihjailuillaan aiheuttanut - kanssa jo siinä mielessä sinut, että kakskyt-jotain on juuri sopivan armollinen ikämääritelmä. Se kattaa sopivasti lähes kaikki ystäväni, muttei rajaa ulkopuolelle muutamia vuosia nuorempiakaan. Mutta tuossa aamun ensimmäisinä tunteina jouduin toteamaan, että ainakin joissain asioissa se jotain on hyvin oleellinen osa tuota armollista ikää.

Mutta ilta oli hyvä, ehkä jopa parhain pitkiin aikoihin. Eikä tuo sunnuntaiaamun lättyseurakaan olisi voinut olla sen parempaa.

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat niin nopeasti, etten ehdi niitä aina asianmukaisesti riveille asettaa. Nyt ne ovat kuluneet ystävien seurassa - ja yhden intensiivisen ja vähemmän toivotun seuralaisen kanssa, josta olen yrittänyt kuukauden päivät päästä eroon. Mutta ei, olen tämän flunssa-aallon mielitietty, niin yöt kuin päivänikin se seuraa minua minne menenkin.

Mutta menin ja menen silti. Ehkä juuri siksi tuo seuralaiseni niin uskollisesti rinnallani ja ylähengitysteissäni pysyykin. Mutta oli avajaiset ja keskisuomalaiset ystäväni, joiden kanssa riemuita viikonloppu. Muutaman arkisen lepopäivän jälkeen oli taas vuorossa A ja Håkan, joiden kunniaksi keski-ikäiset miehet ottivat nyrkein mittaa toisistaan rautatieaseman laiturilla. Oli neljän päivän sosiaalisuusputki, jonka jäljiltä olisi lepo paikallaan.

Nyt siis on sen aika: olen kotona, nukun ja syön hyvin. Olen juoksematta yömyöhään jokaista iltaani. Olen täyttämättä viikonloppuani, ja teen aikaisempien lepopäivien rästihommat viiden päivän sijasta seitsemänä.

Kyllä tästä hyvä tulee.

Mutta kun herään yhden eltaantuneen unitunnin päätteeksi tiistaina ja saan töistä maanittelutekstiviestin viikonloppuvuoroista kesken kombinatoriikan luennon, havahdun toteamaan puhelimeen, että tottakai voin olla perjantain ja lauantain töissä.

Sunnuntaita odotellessa siis. Sunnuntaihan on juuri sopiva päivä malttaa vähän enemmän.

Aurinkotervehdyksiä!

Sillä aikaa, kun minulla oli kiire keskittyä hengittämiseen kaiken liman, kurkkukivun ja kuumepiikkien seasta, oli pihalla taas täytetty aiempia toiveitani. Aamulla ei edes harmittanut vuorokausien nukkumisien verottamat yöunet, joita maanittelin useamman tunnin vielä aamuyön aikaan levottoman mielen maltiksi, koska aamu oli kaunein sitten Irlannin onnessa herättyjen jälkeen.

Aurinko oli viimein löydetty syksynmittaisen pilviverhon takaa paistamaan olohuoneen ikkunastani sisään todistaen jälleen Rene Descartesin kuonon jälkiä ikkunoissani ja kymmenvuotisten suosikkiverhojeni haalenevaa väriä. Vastikään satanut lumi oli peittänyt aiemmat pääkallokelit ja kaikki näytti levolliselta ja tyyneltä. Tuo lumi yhdessä oikeaoppisten astelukemien kanssa oli tasoittanut myös teistä sellaisia, ettei askeleitaan tarvinnut enää varoa. Niinpä noillla teillä tarvottiin reippaasti ja liki juoksujalkaa, joskin flunssanjälkeistä sydänlihastulehdusta peläten, matematiikan demoihin juuri sopivasti niillä mainingeilla, kun aurinko oli päättänyt nostaa päänsä jälleen kolmen kuukauden murjottamisen jälkeen.

Onnekseni tämä etenee kuitenkin hitaasti ja varmasti kohti kevättä. Jos nyt heti olisi jo huhtikuu, en malttaisi millään toipua tästä taudistani saatika edes yrittää ystävystyä uudelleen gradumateriaalieni kanssa.

Mutta tuossa auringossa on se hyvä puoli, että se onnistuu ujuttamaan kodikkaat säteensä hetkittäin myös kirjaston seinien sisälle - ja sinne minun pitäisi itseni istuttaa seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

Älä tule paha vuosi, tule hyvä vuosi

Uusi vuosi alkoi juurikin niin perinteisesti kuin sen muistan alkaneen useasti 2000-lukuisessa elämässäni. Olin innoissani, aloitin uusia asioita ja viikkoa myöhemmin huomasin, etten ollut muistanut olla paikoillani kuin muutamana yönä nukkuessani omassa sängyssä. Mutta se sänky kävi tutuksi sittemmin, sillä aivan kuten aina ennenkin pysäytettiin tämä intensiivinen elämä jälleen flunssaan ja kuumeeseen niin, etten ole jaksanut pariin päivään edes painaa stereoideni play-nappia. Minun asteikollani tämä on ollut hardcore-sairastamista.

Mutta nyt paria vuorokautta myöhemmin heräsin innoissani uuteen päivään, vaikka en vielä siinä kunnossa olekaan, että voisin tätä holtitonta elämistäni jatkaa kodin ulkopuolella. On näiden seinien sisälläkin paljon sellaista, mihin voipilaita voimiansa jakaa. On musiikkia, on kitara, on lattia, jolta siivota pois flunssan todistusaineistot. On tunteja, jolloin miettiä alkavaa kevättä ja suunnitella matkoja. On postilaatikko, josta jälleen löytyi asioita, joille hymyillä. On haavekuvia, joita maalailla, vaikka juuri edellisenä viikonloppuna eräästäkin haavekuvasta luovuin helpotuksen sekaisin tuntein.

Enkä oikein osaa olla surullinen tästä tilanteesta - luopumisista tai sairastamisista - sillä tässä kaiken keskellä on niin valtava tarve olla iloinen alkaneesta vuodesta. Minulla on epärealistisen vahva luotto siihen, että hyvä tästä tulee, vaikka tähän mennessä pitäisi olla jo oppinut, että tuollaiset irrationaaliset tuntemukset kyllä vielä jossain vaiheessa saavat inhorealistisen lopputuleman. Mutta jostain syystä näitä vuosiani selaillessani on hyvin vaikea kuvitella, että tämä elämä saavuttaisi enää uudestaan samanlaisia kurjuuksia kuin vuosia aiemmin. Jos ei muuta, niin ainakin se pahinkin vaihtoehto on edes jotain uutta ja yllättävää.

On hankala suhtautua pessimistisesti elämään ja olemiseen jo pelkästään siksi, että viime vuoden aikana mieli oppi olemaan vain laestaan onnellinen mitä pienimmistä sattumista ja lopetti sellaiset toiveet, joille ei täyttymystä nähty. Ja mitä olen omaa eloani ja ystävien edesottamuksia seurannut, niin hyviä asioita on tapahtumaisillaan ja sitten yhdessä voidaankin ihmetellä, että kappas, kato tämmöstä tää nyt on! Että eipä ois uskonut!

Että jos jotain saisin tästä tulevasta vuodesta toivoa, niin tuollaista hymynsekaista hämmennystä edes jossain mittakaavassa.

Juuri nyt sen hymyn aiheuttaa Maritta Kuulan koko tuotanto, joka on soinut täällä tämän päivän, sekä postin tuomat yllättykset ja hieman liian suurella vimmalla ostetut bussiliput, jotka muutaman euron tappiolla sai kuitenkin muutettua vielä oikeaan määräpaikkaansa osaaviksi. Muutaman viikon kuluttua voinen sitten siellä määränpäässä hymyillä vähän lisää.

Joulu ja uusivuosi on eletty, ja näin jälkikäteen olen yllättynyt siitä, kuinka kivuttomasti lomat voi sujua. Workaholicin työtunneista huolimatta voin olla ensimmäistä kertaa aikoihin sitä mieltä, että tämmöistähän tämän loman pitäisikin olla: mitäänsanomattomuudessaan pelkkää leppoista olemista, joka täytettiin yhteisillä sarjantuijotteluhetkillä veljen kanssa, hyvillä yöunilla ja muutamilla riennoilla ystävien seurassa. Olin valinnut seurani paremmin kuin aiemmin, ja siksi niin tapanintanssien hurjasta hien- ja jägermeisterinsekaisesta riemusta, pakkasyön kotimatka- ja keinuseurasta kuin uudenvuoden rauhaisasta sädetikkujen sytyttelystä tähtitornin mäellä jäi jäljelle muistot, joita luvattiin vaalia yhteistuumin muistuttamalla toisiamme niistä aina tavatessamme.

Aatonpuoleisilla tunneilla vielä mietittiin, voiko luvata rakastua tulevana vuonna, ja vaikka sellaisiin lupauksiin kukaan ei tohtinutkaan, oltiin nyt jo kuitenkin ajankohtaisemmin sellaisten toiveiden äärellä kuin tuona armon vuonna 2012. Koska miehet näyttävät Gotyestä lähtien jälleen sellaisilta ruipelonäädiltä*, joista mää tykkään, on tuommoiset kamikazetunne-elämykset varmasti lähempänä kuin aiemmin. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin olen tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Nyt loman ja sen huipentaneiden keikkojen ja tanssi-iltojen jälkeen aloitin uuden vuoden ja lukukauden kutsumalla itseni heräämään maanantaihin ystävän luokse. Toisinaan kaipaa aamukahviseuraa, ja mikä onni onkaan, että näillä minun suosikkiheräämisseuroilla on yhtäläinen kahvimaku kuin itselläni. Siinä on hyvä huudella maailman turvallisimmalta ja nukuttavimmalta sohvalta ensisanoikseen, että yks semmoinen vitun iso, kiitos.

Siitä onkin aikaa, kun kahvit on viimeksi tarjoiltu mulle vuoteeseen asti.

* Otos Kaisan armollisesta analyysistä miesmaustani