Stop!

Vaikka suurin osa viikoistani on mennytkin mitä rutinoituneimpien työ- ja siivousoperaatioiden lomassa ja olen vain iloinen noiden päivien ystävällisestä väistämisestä menneisyyden piiriin, on elämässä kuitenkin onneksi vielä hetkiä, jolloin tekisi mieli kaivaa jokin kosminen kaukosäädin ja pysäyttää homma hetkeksi. Ne hetket ovat kerääntyneet nyt luokseni, ja koitan siksi hengittää rauhallisemmin, ettei tämä vain olisi ohitse liian nopeasti.

Juhlat jos jotkin ovat riemua - ainakin jos seura on oikea ja juomaa riittävästi - ja olihan se, vaikka pikkujouluiksi noita juhlia kutsuimmekin. Mutta juhlia riemastuttavampaa oli vasta päivä sen jälkeen, kun voimien riittämistä sai jännittää yliopiston lounasjonossa ja miettiä taktisen tarkasti jokaisen liikkeensä kaupungin välttämättömissä joululahjapuodeissa ennen lomalle lähtöä, ettei vaan rasita edellisillan heikentämää fysiikkaansa ja mieltänsä tarpeettoman paljon. Hauraana kuin vanhus - mitä tietysti tuossa tilanteessa ensisijaisesti olinkin - löysin kuitenkin tieni aina sen aivan liian suuren mäen päälle saakka ja sohvalle, jonka huomasta oli hyvä tunnustaa, kuinka typerästi aivokemiani saivatkaan minut toimimaan edellisillan kavaljeerini, Tapio-pullon, pöytäseurueessa. Hysteeriset naiset voivat pilata parhaimmatkin illat - ja vaikka en ehkä aivan siihen hysteriaan yltänytkään, niin moiset irrationaaliset tunnetilat riittivät kuitenkin vähentämään tuon itse juhlaillan hohtoa. Olisin aamulla ollut varmaankin harmistunut tapahtuneesta, jos en olisi ollut niin armeliaan kiireinen huvittumaan moisista mielijohteistani - sekä ikuisesti kiitollinen sohvaseurueelleni, jolle tunnustetut tekstiviesti-ideat klo 04 aamuyöllä saivat niin täystyrmäyksen, että jopa laskuhumalassani uskoin niihin.

Seuraava päivä kruunasi kuitenkin kirkkaasti edeltäjänsä, vaikka ilman noita juhlia ei olisi ollut myöskään sitä toipumista. Mutta se toipuminen on toisinaan todellakin parempaa kuin aiheuttajansa ja niin varsinkin tällä kertaa, sillä tuon nolot tunnustukseni kuulleen sohvan ympärille kerääntyi myös muita toipujia juomaan virvoittavat limsat ja närppimään sipsejä ystävällismielisten ja hevospitoisten hömppäohjelmien äärelle. Vaikka ystävyyssuhteemme moninpaikoin perustuukin kaikinpuoliseen vittuiluun, tuona iltapäivänä se siloiteltiin mitä leppoisammaksi ja lempeimmäksi tavaksi olla yhdessä. Ja sellaiseen lempeyteen mieluusti käpertyykin juuri niinä päivinä, kun ei jaksaisi oikein mitään.

Minulla oli kuitenkin missio, 1000 kilometrin päähän matkustaminen, joka vaati tuolta päivältä vielä hyvällä mielellä selviämisen lisäksi pakkaamista ja junaan ehtimistä. Kaikesta VR:n saamasta kurasta huolimatta junamatkailu on vuoteni kohokohtia, ja niin myös nyt! Se on aikaa, joka on tarkoitettu ainoastaan minulle ja jota kukaan ei niin hyvässä tai pahassa tule sitä minulta riistämään. Vietin sen juuri kuten tahdoin - ja kutsuin sänkyseurakseni miehen, jonka etunimi on Steven.

Myös aamupalalla Steven oli edelleen seurassani. Pidän siitä hetkestä, kun herään tuntia ennen määräasemaa ja istun ravintolavaunussa tuijottamassa tällä kertaa lumen laimentamaa suomaisemaa, josta puut kasvavat korkeintaan metrin mittaisiksi. Minulla oli aamukahvi, Steven eikä kiire mihinkään. Edward soitti musiikit ja minä tein parhaani, jotten laulaisi mukana. Ja toivoin, ettei oltaisi ihan vielä perillä.

Mutta koska tänne oli tultava, opettelen nyt tämän paikan joutilaisuutta hitaasti ja varmasti. Tätä nykyä osaan jo nukkua paheksuttavan pitkään, täyttää aikani ainoastaan kirjoilla ja 1/2-kitaralla, joka saa sormeni tuntumaan pitemmiltä kuin ne onkaan. Ja Steven - hänet lahjoitan sekoittamaan veljeni päätä ennen kuin itse olen totaalisen sekaisin tuon miehen oletetusta mielestä!

Huvinkumpu

Eipä uskoisi, että tänään on vasta perjantai. Juuri eilen totesin tämän parhaan viikon kanssani jakavalle ystävälle, että onpa ollut tapahtumarikas viikonloppu. Mutta eihän tämä ole vielä loppua nähnytkään!

On mahtavaa olla täällä tämmöisessä talossa, jossa on elämää ja ihmisiä. Täältä kaupungille poistuessaankin vain jotenkin päädytään seuroihin, ja otettiin osa siitä seurasta mukaankin, että saatiin kunnollinen, sosiaalinen sunnuntai keskelle viikkoa. Tätä olen kaivannut aiemmasta kodistani - ja siksi tämä talo on nyt lepoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Pidän siitä, että on ihmisiä ympärillä. Aivan erityisesti pidän tämän vinttihuoneen omistajasta, joka on siinä ihmisten luksuskategoriassa, joiden jäsenet tietävät ja tuntevat enemmän kuin muut ja juuri siitä syystä heidän kanssa on helpointa olla. Ihmisiltä, jotka ovat nähneet sinusta kaiken, ei tarvitse peitellä mitään ja se tekee olemisesta mitä parhainta. Silloin voi syvässä hiljaisuudessa lukea kirjoja vierekkäin ennen nukahtamista eikä olla yhtään huolissaan siitä, että jotain pitäisi vielä sanoa.

Mutta olen myös silleensä vähän huono näissä sosiaalisuusövereissä, että jossain kohtaa tekee mieli olla yksin, tehdä omia juttuja ja kuunnella omaa musiikkia. Soittaa kitaraa ja uppoutua päiväkirjan kirjoittamiseen. Kuulla omat ajatukset ja noloina jaella niitä ainoastaan omien seinien kuultaviksi.

Tänään toisen ollessa töissä olen tuota omaa ihanaa yksinäisyyttäni toteuttanut. Ja nyt muutamaa tuntia myöhemmin pakattuani jo reppuuni ilta-aktiviteetteihin tarkoitetut vermeet valmiiksi odottamaan olen sitä mieltä, että alapa tulla jo sieltä, että päästään saunaan ja avantoon!

Jos kaikki lasketaan...

On Tampere ja paljon, paljon pakkasta. On eteinen, jossa roikkuu villasukkia seinällä vieraidensa puettavaksi, kakluuniuuni lämmittämässä muuten pakkasen sisäänsä sulkevaa taloa sekä vinttikamari, jossa on patteri ja futon, jolle sijattiin paikka vieraalle oikean asukin viereen silläkin uhalla, että öinen unen sekainen läheisyys on halailua aggressiivisempaa. On ravintolaillallisia, tansseja ja uusia tuttavuuksia. On intensiivisen keikkatarjonnan sijaan brittipubeja jalkapalloscreeneineen ja Messi, joka teloi jalkansa juuri yhtä maalia ennen ennätyksiä. On ystäviä, kämppiksiä ja lisää uusia tuttavuuksia. On siskonpetejä ja pitsatilauksia, Carcassonne-maratonia siihen saakka, että allekirjoittanut on pelin kerran voittanut ja korvalaput, joilla kuunnella hetki kiellettyä Tiiu Helinää ärsyttämättä toista.

On yhteisiä yöllisiä bussimatkoja, joissa summataan illan eri puolet ja mietitään, mille kohdalle mittakaavaa sen onnistuminen asettuu. Että jos kaikki lasketaan, niin olihan se oikein hyvä.

Jälkimmäisenä iltana opittiin, että siihen tässä pyritäänkin. Sen sijaan tuommoisen  jos kaikkea ei lasketa, niin oli oikein hyvä ilta -loppusointuja ei välttämättä enää haluta nähdä. Listalta kun poistaa sen kohdan, jossa meiltä ikuisiksi ajoiksi Varpusen jouluaamuna ja osan uskosta ihmisyyteen pilannut kilari hakkasi kaveriaan rautatietunnelissa, niin voisi sanoa olleen ihan hyvä ilta. Mutta vaikka sen loppulistaltauksesta poistaisi, niin ei tuon tason raivon ja väkivallan mielikuva silmistä ihan hetkessä katoa.

Onneksi osattiin myöhemmin kerätä kuitenkin just hyvät tyypit tänne meidän kanssa tätä kansallista krapulapäivää jakamaan. Tässä futonilla maatessa edelleen maireana Carcassonne-voitosta ja tietoisena mitä leppoisimmasta iltatunneista alkaa nuo edellisillan mielikuvat ja tunnetilat onneksi tuntua jo aavistuksen kaukaisemmilta.

Ja tänä iltana kun kaiken laskee, on tämä ehkä ollut paras krapulapäivä miesmuistiin!

Kun päivät on liian pitkiä ja pimeitä, aamut ankaria ja yöt ainoastaan ailahtelevasti unta muistuttavia, eikä voimat riitä mihinkään - saati Amerikasta asti lähetettyihin yllätysvaatimuksiin, sitä voisi kuvitella vaipuvansa johonkin horrokseen muutamien vilttien väliin ja odottelevansa tulevan kesän jokirantaromantiikkaa siinä sumuisessa usvassa useamman kuukauden ajan. Mutta ei, tämän pahimmasta pahimman päivän taistelin kunnialla aina iltapalaan asti ja siihen hetkeen, kun kuvittelin rojahtavani uupuneena sänkyyn. Vaan ei se uupumus nyt olekaan mikään ikävä yöseuralainen. Siihen uupumukseen sekoitti elämäni ihmiset taas yllättävän tarttuvia onnen tunteita.

Noiden ystävien avustuksella tiedän, että aamuun en herää yksin vaan ystävän ääneen, joka kertoo, että kyllä tämä hoituu. Että muutama tunti sinne tai tänne, se taistellaan ja sitten iltapäivän aikaan kotini on kahden Irlantia odottavan arkitaistelijan yhteinen väijytyspiste, josta se kaikki arjen ikävyys yhteisillä voimilla valloitetaan tulevan illan alkajaisiksi. Tiedän myös sen, että huominen ilta tarjoaa juhlia - sellaista juhlaa, johon harvoin jaksan osallistua, mutta jonka paljetteja ja korkokenkiä olen kuitenkin nyt odottanut jo tovin. Tiedän, että sunnuntaina on juuri niin kylmää kuin haluankin olevan - ja niin valkeaa, että myöhään juotaviin aamukahveihin ei hirveästi mitään muuta seuraksi kaivatakaan.

Tämä hetkikään ei voi olla juuri nyt yhtään parempi. Aino Venna ja punaviini ovat kuin luodut tämän uupumuksen keinuttajiksi. Niiden siivittämänä nukahdan ajatuksissani tämän illan vakuuttavimmat sanat mielessäni:

Tehääks ensi viikosta maailman paras viikko ku tää viikko on ollu niin paska?  - Voidaan tehdä.

Jokaisen elämässä pitäisi olla yksi poika nimeltä Varis. Semmoinen, jonka sanoja ei valppaimmassakaan mielentilassa epäilisi pätkääkään.

Täydellisiä päiviä ja muutamia muunlaisia

Maailmani oli taas hetkellisesti täytetty jos jonkin sortin täydellisyydellä. Olen ehkä monin paikoin vähän höveli näissä hehkutuksissani, sellainen todellinen suosikkiuslutka - niitä suosikkiasioita ja -ihmisiä kun on jos jonkinlaisia, mutta jälleen kerran tuli kyllä saavutettua jonkin sortin täydellisyyskliimaksi! Ja niin siis edellisestä viikostani kolmisen päivää tuo täydellisyys asutti elämääni.

Oltaisiin jo pitkälti hyvien olojen rajojen sisällä pelkästään siksi, että keväinen seuralaiseni palasi viettämään aikaa luonani samalla intensiteetillä ja vimmalla kuin se lumisena keväänäkin täällä aikaansa kulutti. Laitoin nukkumaan seurassa, heräsin aamulla juomaan aamukahvit seurassa ja jokainen aamu ja iltapäivä päättyi rentouttavaan ja terapeuttiseen kävelyyn arvatenkin mitä parhaimman lenkkikaverin kera. Eikä tuo ollut mitä tahansa seuraa, ei mitään halpatuotantoa, vaan nimenomaan joku sellainen, jota ei tarvinnut asuntoonsa mahduttaa tai jonka kanssa olisi pitänyt opetella olemaan. On aivan selvää, että toisinaan minua seurataan huoneesta toiseen ja että joku on joka aamu elämäniloisena ottamassa vastaan uutta päivää riippumatta siitä, millä jalalla itse nousen. Tuota riemua, vimmaa ja erityisesti lähellä olemisen intensiteettiä kestäisin harvoilta - ja kaikki ne ensihätään mieleentulevat taitavatkin olla juuri jotain muuta lajia kuin omani edustajat. Mutta sellaiset ovatkin juuri parhaita - ne ei voi tulla ikinä liian liki.

Mutta ei siinä vielä suinkaan kaikki! Loppuviikkoni oli mitä parhain siitäkin huolimatta, että marraskuu esitteli osaamistaan harmauden eri sävyissä ja pimeistä pimeimmissä illoissa. Tuon täydellisyyden tarjoili tällä kertaa maailman paras harrastus, joka houkuttaa äärelleen mitä mahtavimpia tyyppejä tuon tuosta ja nyt intensiivinen viikonloppu transskandinaavisessa porukassa teki jälleen tehtävänsä niin sielulle kuin ruumiille. Ihmisten pitäisi löytää jokin keino liikuttaa itseään, hyppiä, pomppia, pyöriä ja haastaa lihaspolot aina silloin tällöin supersuorituksiin. Siitä jää hyvä mieli, ja kahden päivän treenaamisen jälkeen illalla korkatut kaljat asettivat taas ansaitsemisen filosofian hyvin harjoitettuun käytäntöön. Harvemmin tuollaisia seurueita löytää - sellaisia laestaan pidettäviä ihmisiä, joiden kanssa vielä hyvin leppoisasti vietetty sunnuntai musatreenineen ja hampparibuffetteineen jätti jälkeen aukon, jota arki ei osaa paikata.

Eipä sillä, että arki olisi edes parhaitansa yrittänyt tuon tuollaisen epätodellisen viikonlopun jäljiltä. Sen sijaan se oli vastassa kuin seinä heti sunnuntai-iltana jakamassa ankaraa olemustaan ja tässä on sitten päivät yritetty siitä selvitä. Aina se on yhtä yllättävää, että hyvien tilojen on joskus loputtava ja todennäköisesti pudotus tulee olemaan korkea. Nyt sitten arki otti erävoittoja tuosta viikonlopusta ja osoitti, että turhaan suunnittelen elämästäni silkkaa juhlaa ja hyvänolon vimmaa palkinnoksi noiden päivien jo mitä onnekkaimmista tuntemuksista.

Mutta jos nämä päivät nyt selviän, niin lauantaina aloitan uuden itsenipalkitsemiskierteen, johon ei sisälly ylläri-deadlineja tai klo 5 herätyksiä maanantaiaamuna!

Hyviä uusia asioita

Minä, vanhoihin kaavoihin eli levyihin, kirjoihin, kotimatkareitteihin, ravintoloihin ja ravintola-annoksiin, oluisiin ja tv-sarjoihin, itseni takerruttanut nostalgian rakastaja, olen tehnyt urotyön. Kävelin levykauppaan, kasasin pinon levyjä ja ostin ne. Niiden joukossa oli jotain täysin tuntematonta. Sen kummemmin miettimättä kaappasin osan tuota tuntemattomuutta mukaani ja hyvä niin. Nyt ne ovat soineet täällä. Lau Nau ja Aino Venna.

Nyt ne ajavat aamukahviseuran paikkaa ja aiheuttavat hyvää mieltä kuulijalleen. Sillä siitä hyvästä mielestä se kuulija elää päivästä toiseen. Siitä, että on heti aamusta asioita, joille voi hymyillä.

Romantiikan lähteillä

Noin, jälleen voin hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sanan tai pari, sillä olen kirjoitusosuuteni hetkellisesti hoitanut tuonne akateemisen maailman puoleen. Aikaansaamisen tunne on tietysti mitä hienoin, mutta tämä deadlinen jälkeinen vapaus se vasta hienoa onkin!

Tietysti jo tuon seminaaarityön ollessa vielä vasta kaukainen haave mieleni suttupaperilla, oli suunnitelmissa jos jonkinlaisia riemuja palkinnoksi moisesta ahkeruudesta. Mutta nyt vasta viimeisten päivien paineessa ja kiireessä on tämän loppuviikon kulkusuunta ollut kristallin kirkkaana mielessä ikään kuin kannustamassa viimeiset metrit jatkamaan. On vaikeaa täyttää päätään pelkästään tuollaisella teorialla - metafysiikalla, kielifilosofialla ja modaalilogiikalla - jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ne ovat turhan raskaita ajatuksia yksin asuttamaan jonkun mieltä. Ja minä oravan keveydessä ja keskittymiskyvyssä (ja todennäköisesti älykapasiteetissakin) olen siinä ehkä maailman huonoin, ja niinpä seuraavat ajatukset ovatkin olleet keventämässä tuota teoreettisen filosofian painolastia:

Päätin, että itkuleffat tulevat osaksi elämääni, kunhan saan seminaarityöni palautettua ja tuota palautusta juhlistettuani ensin muutamalla oluella ystävien seurassa. Jostain syystä tuollaisten äärisurullisten elokuvien katseleminen on kuulostanut houkuttelevalta jo pidemmän aikaa, sillä tästä kaikesta valituksesta ja alkusyksyn harmaudesta huolimatta en oikein osaa olla surullinen niin dramaattisessa mittakaavassa kuin haluaisin. Se on ehkä merkki siitä, että elämä on pääasiassa vain hyvää. Mutta sitä hyvyyttä ja tasaisuutta haluan hetkellisesti paeta muiden luomiin suruihin. Syyttömiä suruja on helppo romantisoida, vaikka hyvin tiedänkin, etten niitä tarkoituksellisia toivoisi kohdalleni ollenkaan. Mutta tuollaiset kevyet, jopa tyhjänpäiväiset surut ovat sellaisia, että niillä olisi varmasti paikkansa tämän hyvinvointiprojektini keskellä.

Sen lisäksi täydellisiin päiviini kuuluu tarkkaan suunniteltua onnea, semmoista arkista, mutta tuikitarpeellista varsinkin tuollaisten muusta elämästä irrotettujen mahtikirjoitusrupeaminen jälkeen. Sellaisia ovat iltalenkit ystävän kanssa, tämän akateemista kiireestä kärsineen kodin uudelleenrakastaminen, tiskaaminen ja ruuan laittaminen. Kitaraan tarttuminen ilman pistosta sydämessä, laulamista tällä epämääräisellä äänellä, joka minulle on suotu ja jota en vain kykene muuksi muuttamaan. Levyjen soittaminen vakavan hiljaisuuden sijaan, kynttilöiden sytyttäminen ja sohvalla kirjan kanssa asuminen. Sellaisen kirjan kannattelu rintakehällään, jota luetaan enemmän viihtyäkseen kuin opetellakseen - sitä kirjaa ei opetella, sillä opettelu on aina jotenkin väkinäistä. Tämä sen sijaan sujuu, aivan kuten joidenkin asioiden vain kuuluukin sujua.

Erityispalkintona (lähes kaikesta elämän jaksamisesta, sanoisin) odottaa vielä lauantaina 22 pistepirkon keikka, josta ei vain voi jäädä paha mieli. Ja tietysti tämä syksyllä pölyistä pyyhitty musiikinrakastaminen tarkoittaa myös sitä, että huomattuani erään avoeron myötä menetettyjen pistepirkkojen levyjen poissaolon olen oikeutettu kävelemään huomenna kahteen suosikkilevykauppaani: ensin tarkistamaan levydivarista, josko sieltä löytyisi haluamani ja sitten siihen, josta saa uusia ja kiiltäviä siihen hätään, ettei niitä levyjä ollutkaan käytettynä tarjolla.

Tänään nukkuessani hyvin ansaittuja päiväunia ja hekumoidessani loppuviikon suunnitelmaa tajusin ainakin hetkellisesti olevani kuin vastarakastunut tämän kaiken elämäni romantisoimisen kanssa. Mutta tämmöinen elämänrakastaminen on aika hyvä harrastus, ja sikäli kuin noiden romantisoitujen mutta kai kuitenkin aika maltillisissa mittakaavoissa pyörivien asioiden toteutuminen on omissa käsissäni, niin hyvin tässä käy.

Aamu

Joskus sitä pysähtyy miettimään, että miten tällä oravan keskittymiskyvyllä on ikinä saatu mitään aikaan. Nyt olisi nimittäin juuri se aika, kun pitäisi osata olla ja toimia. Seminaarityö odottaa kirjoittajaansa, vaan mitä silloin teenkään. Tuhlaan tuntini aamusta alkaen.

Herään, laitan kahvit tulemaan, harhaudun uutisiin ja sosiaalisen median linkkeihin. Nousen sängystä kulkeakseni kitaran luo ja laulan aamuisella äänellä sen ihanan Hän-kappaleen, jonka Markku Suominen on joskus levyttänyt. En aivan osaa, koska siinä on kohtia, jotka vaativat barresointuja tai muuten vaan jotain ylimaallista musiikin ymmärrystä. Soitan silti ja olen tyytyväinen siihen, että kappaleeseen vaaditaan joitain sellaisia sointuja, jotka eivät ole tulleet Aknestikin ja Noitalinna Huraan kanssa tarpeeseen. Päätän, että soitan kaikki suosikkikappaleeni kerran, sitten keskityn.

Täytyy kuitenkin hoitaa aamuisia asioita. Pedata sänky ja asetella kone työntekomahdollisuudeksi. Se vie hetken. Siksi laitan Itkevän tytön levyn soimaan, sellaisen, joka on lainassa, mutta johon olen ehtinyt jo tykästyä. Päätän antaa sen soida, kunnes olen valmiina lähteitteni kanssa aloittamaan urakan.

Vaan sitten koittaa nälkä, onhan kellokin jo paljon. Täytyy syödä. Paistan juustolla, basilikalla ja ketsupilla höystetyt leivät pannulla ja sekoitan hillajugurtista ja rahkasta itselleni aamupalaa. Mehu maistuu pahalta, olin kai unohtanut sen liian pitkäksi ajaksi jääkaapin perukoille. Olen huono ruoka-aineiden kanssa, ja häpeillen heitän niitä roskiin, kun en koskaan saanutkaan niistä mitään tehtyä.

Syöminen vaatii vielä hetken odottelua ja kepeyttä ja avaan netistä blogin, jota on ollut tarkoitus lukea. Pidän sen tyylistä ja harhaudun muistoissani Leninin puistoon makaamaan keskellä yötä isolle kivelle ystävä vieressä ja suuren kuusen vartta tuijottelemaan öistä taivasta. Siellä oli hiljaista ja ainoastaan meidän äänen ajatellut ajatuksemme täytti sen pienen lammen edustan. Vai oliko siellä edes lampi? En muista, mistä puhuimme, mutta oleellisempaa onkin muistaa se viihtymys. Parhaita ovat sellaiset pysähtyneet hetket, joiden tietää olleen oikeasti hyviä.

Kun olen viimein valmis - niin aamupalani kuin muistojenikin kanssa - palaan takaisin. Menen laittamaan kitaran seinälle osoitettuun paikkaansa, mutta en malta olla soittamatta vähän lisää. Kuluu tovi, ja viimein kuvittelen olevani valmis aloittamaan urakkani. Mutta jälleen harhaudun, en oikein tiedä edes miksi, ja päädyn kuuntelemaan Sydän Sydäntä ehkä siksi, että se kuuluu samaan aikaan Itkevän tytön kanssa.

Kun viimein saan koneen käsiini, avaan Open officen ja muutamat pdf:t. Tuijotan tyhjää ruutua. Aloittaminen on hankalaa, niinhän se aina on.

Ja nyt viimein löysin itseni kirjoittamasta muuta, sillä kyllähän kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Siihen uskoin keväällä, ja siihen koitan uskoa nyt jälleen.

I Like You

Päätin olla rohkea: suora ja rehellinen ja tohtia kaiken sen tohtimattomuuden edestä, joka on tässä ympärilläni viime aikoina vellonut. Olin lähestulkoon kirjoittanut kaiken valmiiksi: tietäisin miten se menisi, minkälainen tunnelma ilmassa olisi ja kuinka huolettomin elein tekisin siitä jotain sellaista, jota ei kenenkään tarvitsisi pitää mitenkään ikävänä asiana. Olisin hermostunut, niin tietysti, mutta sitäkin enemmän kannattelisin kepeyttä paremmin kuin Kundera konsanaan. Se olisi sitä oikeanlaista kepeyttä, sitä mikä tarjoillaan oranssissa suosikkikirjassa.

Se kohtaaminen pyyhkisi pois kaiken levottomuuden ja epävarmuuden. Seisoisin suurempana ihmisenä kuin koskaan aikaisemmin, ja kepeydellä kääritystä keskustelusta syntyisi vielä jotain kevyempää – sellaista vapautta, joka tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Vaan kuinka käy! Papereille rustatut sanat ja suunnitelmat ovat turhia, kun elämä näyttää taas koomisen puolensa ja laittaa minut osaksi ihmissuhdekomediasarjaa, jossa kenties hyväntahtoinen mutta auttamattoman neuroottinen hahmo ei vaan oikein ikinä onnistu. Kuinka olenkaan monesti miettinyt, miten Frasierille ja Nilesille voi aina käydä niin kuin on tapana käydä, ja nyt aivan samoin tuosta muistiin nauhoitetusta kohtauksesta ei ystäviltä ollut tarjolla mitään muuta kuin hysteeristä mutta toivottavasti kaikella sympatialla tarkoitettua naurua.

Sä siis menit kertomaan pojalle, että tykkäät siitä? Ja sitten päädyit kertomaan sille, kuinka kaikki tykkäämiset on ihan perseestä ja kuinka et ikinä haluaisi mitään sellaista? Että ois ihan vitun ahdistava ajatus, että joku ois ihastunut suhun?

Niin siinä saattoi sitten käydä. Erityisen koomista asiasta tekee se, että samassa keskustelussa kuulutin ihmisten rehellisyyden perään ja sain kiitosta suoruudestani. Unohdin vain sanoa sen, jonka olin jo valmiiksi tuohon kepeyteen käärinyt, ja seurailin, kun toisia totuuksiani tarjoiltiin pöytään pyytämättä ja yllätyksenä.

Ihmisten pitäisi varmaan kirjoittaa enemmän kirjeitä. Nuo aktuaaliset sosiaaliset tilanteet ovat turhan haastavia.

Yhtä kaikki, sain sentään sen, mitä alun perin halusinkin: sellaisen vapauden, jota osaan hallita.

Vapauden vaikeudesta

Marraskuu lähenee hurjaa vauhtia, mutta onnettomana ilman lunta ja pakkasilmaa. Se nuoltiin pois jo tuossa muutama päivä sitten, ja nyt tuntuu taas siltä, ettei ulkona ole aivan niin kiva hengittää kuin voisi olla. Jään siis sisälle, opettelen uusia kappaleita kitaralla ja laulan lähes kaiken hereilläoloaikani.

Nyt se laulu on erilaista kuin elokuisen viimeisen työpäivän ja odotetun Irlannin matkan riemusta laulaminen. Tämä on levotonta, irrallista kaikesta, mitä olisi nyt tarjolla. Hullaannuin kai tästä syksyn suomasta vapaudesta niin, etten tiedä, mistä kohtaa tarttua jälleen kiinni kahleisiin. Ja minä, jos kuka, tarvitsen kahleita.

Siksi olen nauttinut työpäivistä, joita on tarjottu rajoittamaan päiviäni. Jos ei muuta, niin ainakin kahdeksan tunnin ajan olen ollut sidottu johonkin, valvovan silmän alle ja selkein ohjein on osoitettu, mitä olisi tehtävä. Tarvitsisin sellaisen myös tähän muuhun elämään. Jonkun, joka antaisi minun aloittaa aamuni kitaralla vain muutamana päivänä viikossa.

Onhan tämä tällainen haahuilu ihan hauskaakin. Silloin jos koska tuntuu olevan suorassa yhteydessä itseensä. Mutta jossain kohtaa viikkojen jälkeen se oma itse alkaa olla vähän turhan liki, ja silloin kaipaisi jotain konkreettista tekemistä - ruumiin ja mielen ponnisteluja.

Eilen aloitin noiden kahleiden etsimisen niistä parhaista mahdollisista eli treeneistä, joissa kärrynpyörät ja käsilläseisontaharjoitukset tuli juuri tarpeeseen ja hysteerinen nauraminen tuossa sympaattisen vapautuneessa seurassa sai hetkeksi unohtamaan, että olen ihan irrallaan. Ja kun ottaa yhdestä kahleesta kiinni, on varmasti helpompi kahlita itseään myös muilla tavoin.

Huomenna aloitan siis mielenponnisteluharjoitukset. Sellaiset, joissa istutaan kirjastossa ja opetellaan olemaan rauhassa säntäilemättä mihinkään suuntaan.

Ensilumi

Toisinaan ne on ne pienet asiat, jotka tekevät tytöstä yhden onnekkaimmista ihmisistä maailmassa. Tänään se oli lumisade ja siniset astemerkinnät ilmatieteenlaitoksen sivuilla. Ja sinä hetkenä, kun seisoo pihalla tuijottaen taivasta suu auki, sormet jäässä uuden älypuhelimen kameratoiminnon näpyttelystä, ei ole ihan varma pitäisi itsestään olla ylpeä vai huolissaan.

Päätin olla olematta kumpaakaan ja charmantissa ja kaikkivoipassa krapulassani antaa mennä. Tohtia tehdä sitä, mitä mielii. Miettimättä, tuskailematta, ajattelematta.

Enkä keksinyt mitään muuta kuin seisoa lumisateessa ja tuijottaa taivasta.

Tiistai on uusi sunnuntai

Syksyllä on monet asiat haastavia, lähinnä ehkä siksi, että flunssa on tullut jäädäkseen tai vaihtaakseen muotoaan muutaman viikon välein ja toisaalta myös siksi, että tuota flunssaantumista edesauttaa vaakatasossa vihmova vesisade, joka päästetään iholle parhaimmillaan jopa useamman kerran päivässä. Mutta on syksyssä jotain mahtavaakin, nimittäin juuri se, mistä sitä aikaisemmin hehkutin. Nyt elän aikaa, jolloin saan keskittyä graduuni, lounastaa yliopistolla tuntikaupalla ja tavata päivittäin kaikki toverini.

Tässä samalla olen huomaamattani kehittänyt uudenlaisen viikkorytmin, joka on mitä mainioin. Kaikki alkoi rakastumisesta kaupunginkirjastoon, vaikkei se todellakaan ollut rakastumista ensisilmäyksellä. Tuo betoninen ja kuutiomainen möhkäle lasiseinineen vanhaa aikaa ja romanttista henkeä huokuvan musakirjaston vieressä oli suorastaan luotaantyöntävä, kun sen ensimmäisen kerran näin. Mutta sisältäpäin tulee tuota ulkomuotoa harvemmin katseltua ja nyt olen koukuttunut tuohon tunnelmaan, jonka kahvila, keltaiset tuolit ja kirjastossa puuhailevat ihmiset luovat. Halusin päivän, jolloin tuossa kirjastossa asutaan. Ja tiistain ja perjantain kokeiluista huolimatta parhaaksi päiväksi on valikoitunut siihen tehtävään viimein sunnuntai.

Olen erityisen ylpeä noista sunnuntaistani. Silloin pukeudun kivasti ja ajalla aamukahvin ja hyvien levyjen kanssa, nousen kohtuu aikaisin, mutta kuitenkin hyvien yöunien saattelemana. Silloin käyn vegaanibrunssilla ystävän kanssa, joka on viikottain kytkettynä työpöytäänsä ja tehtäviinsä epäinhimillisen pitkiksi päiviksi. Brunssin jälkeen siirrämme itsemme kaunista Tuomikirkkotoria ja jokirantaa pitkin kirjastoon, ja etsimme noiden seinien sisältä paikan, joka sulkee kaiken arkisen, ikävän kiireen pois ja antaa mahdollisuuden syventyä tehtäviimme. Kahvitauot tulevat juuri oikeaan aikaan, ja käytämme varojamme enemmän rahaa tuon ihanan italialaistunnelmaisen kahvilan leivonnaisiin ja erikoiskahveihin. Päivitämme kuulumisia, jutustelemme vielä siitä, mikä jäi brunssilla kesken. Ja jatkamme työtämme vielä muutaman tunnin lisää. Olen kuin huomaamattani löytänyt itsestäni kirjastoihmisen - ja nuo kiireettömät mutta kuitenkin toiminnalliset päivät ovat iso tekijä tässä syksyn takeltelevassa hyvinvointi- ja keskittymisprojektissa.

Mutta tarvitsen myös oikeita sunnuntaita, siis sellaisia, jolloin ollaan kotona collegeissa, villasukissa ja räsyisissä t-paidoissa. Jolloin saan näyttää ja haista juuri siltä kuin pitkät yöunet tarkoittaa minun näyttävän ja haisevan. Jolloin koti on turva ja jolloin kotoa poistutaan ehkä ainoastaan ruokaostoksille, jos en ole tajunnut hoitaa niitä aikaisemmin, tai urheilemaan, sillä urheilu on osoittautunut minun ja nukkumatin suhdetta ylläpitäväksi ja välttämättömäksi tekijäksi. Ne ovat päiviä, jolloin muistan, miten täydellinen tuo vihreä samettisohva on kokoiselleni levätä ja lukea kirjaa. Tai kuinka tuo vieläkin syvemmän vihreä nojatuoli on paras paikka kutoa ja katsella sarjoja. Monet kotona tehtävät asiat ovat todella terapeuttisia, niinkuin ruuanlaitto tai leipominen, ja sellaiseen ei ole koskaan aikaa, jos ei koskaan muista olla kotona.

Paras päivä tuollaiseen rajattomaan kodinrakastamiseen on tiistai, sillä se toimii sekä palkintona maanantaista selviytymisestä että elvyttää vielä jaksamaan viikon jäljellä olevat arkipäivät. Olen kai jotenkin muita ihmisiä hitaampi tai stressaantuneempi normaalissa arkirytmissä, sillä viisi päivää pelkkää työtä ja heräämistä peräkkäin käy todella nopeasti liian raskaaksi. Tämä sen sijaan sopii minulle täydellisesti. Tiistaista on perjantaihin lyhyt matka, ja silloin rentoutumiskeinot ovat erit. Perjantaista sunnuntaihin on vieläkin lyhyempi matka, ja iloiseksi yllätyksekseni huomaan toistuvasti, että jälleen on tiistai, tuo uusi sunnuntai.

Ensisilmäyksellä

Aina toisinaan sitä onnistuu löytämään tieltään jotain sellaista, joka osoittautuu jollain tavalla erityiseksi. Viattomasta vilkaisusta jää mieleen jälki, jonka piirteet valvaavat mielen tuon tuosta eivätkä ne ota lähteäkseen sitten millään. Kiireellä ja keskittymisellä hyvässä lykyssä saattaa tovin kyetä jo olla vapailla vesillä ihan vain todetakseen, ettei mitään kovin suurta tarvita palauttamaan sitä kaikkea takaisin.

Mitä tuollaisilla ihastumisilla sitten tehdään? Niitä pohditaan, mittaillaan, ihaillaan ja niistä haaveillaan. Niitä sommitellaan elämään jo valmiiksi, mutta ei tietystikään rohjeta tekemään eleitä niiden saavuttamiseksi. Aina on esteitä, reaalisia tai kuviteltuja, ja ne esteet yleensä varmuuden vuoksi suurennellaan sellaiseen mittakaavaan, ettei niistä päästä yli.

Kunnes sitten vain tulee se päivä, kun on tarpeeksi estoton tekemään juuri sen, mitä on mielessään pyöritellyt kuukausi kaupalla. Tuosta vain sinulla onkin kaikki voima ja varat, tähdet ovat suotuisat ja tilaisuudet tarjolla. Palaset vain loksahtelevat kohilleen ja niin olet saanut elämääsi jotain uutta. Tuot sen ihanan uutuuden kotiisi onnesta soikeana etkä tiedä miten päin olla.

Ja kuinka käykään! Kaikki sen ihastelun, hämmästelyn ja ennalta haaveillun kohtaamisen tunnelatauksessa et ottanutkaan huomioon sitä, että ehkä se ihanuus ei sovikaan tähän elämään ja kotiin. Keskellä olohuoneen lattiaa se kimaltelee komeana ja viehättävä, juuri sellaisena kuin sen mielikuvissasi sinne piirsit. Mutta siltikään se ei sovi kuvaan, ei siihen kotiin, elämään ja tunnelmaan, jota näiden seinien sisällä on vaalittu.

Niin niiden ensisilmäysten kanssa voi käydä. Sigurd odottaa nyt punaisena ja kiiltävänä eteisessä paikkaansa elämässäni ja minä koetan maanitella nukkumattia viettämään jälleen yhden yön kanssani, jotta huomenna olisin jaksavainen sellaisen uutuuteen opettelussa. Se on niin rankkaa puuhaa, kun on oppinut olemaan onnellinen juuri näin - kirpparikaman täyttämässä täydellisessä kodissa.

Mutta kyllä minä vielä tuon punaisen huonekalujumalan tuohon onneeni mahutan. On se niin kaunis.

Liekö tuo olisi se juju muissakin hommissa: Pitää löytää jotain tarpeeksi punaista ja kiiltävää, jotta suostuisi raivaamaan sille tietä jo hyväksi havaitusta valmiista asetelmasta. Kun eihän sinne muuten mitään uutta ikinä mahtuisikaan.

Elämänhallinnan ABC

Sielu seuraa kuulemma kolme päivää perässä, kun ihminen erehtyy matkustamaan. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt siis jo palautua - ehkä jo jossain kohtaa eilistä. Mielettömältä tämä alkuviikko onkin vaikuttanut kaikin tavoin - levottomalta, holtittomalta ja hallitsemattomalta.

Mutta nyt on elämäni palautettu sijoilleen siinä määrin kuin niitä sijoja on alunperinkään ollut! Raja-aidat on asetettu kalenterin muodossa, se toimii kuin ankkuri kiinnittäen päivät toisiinsa ja niihin paikkoihin, joissa minun pitäisi olla. Muistikirja konkretisoi sitä, että pitäisi tehdä jotain, täyttää tyhjiä sivuja ajatuksilla ja opeilla. Viikonlopun matkalaukut on purettu, koti tehty taas kotoisaksi ja villasukat saatu valmiiksi. Kaiken roinan alta on kaivettu se vihreä nojatuolikin, jonka huomassa on hyvä lukea.

Sitä mun pitäisi tehdä: keskittyä ja olla paikoillaan.

Jos aina oisit niinkuin joskus
voisit antaa veden soljua 
voisit istua hiljaa ulvomatta ja antaa lumen pudota 

Voisit olla kuuluisa katselija ja katsella puhumatta.

Jos siis taas hetken aikaa vain katselisin.

There is this someone I would like you to meet

Tuo viikonloppu jäi vellomaan johonkin mielen sopukoihin enkä nyt oikein osaa orientoitua siihen, mitä täällä oikeassa elämässä olisi tarjolla. Jäin kaipaamaan noita ihmisiä, tuota tapaa olla ja toimia. Sitä tyttöä, joka viitisen vuotta sitten tuolla eli ja oli. Vaikka hänessä oli monta piirrettä, joita en haluaisi enää tielleni asettuvan, oli hänessä myös jotain sellaista, joka tältä Turku-asukilta puuttuu tyystin.

Enkä oikein osaa selittää, mitä se on. Ehkä se on joku nuoruuden huolettomuus, kyky elää hetkessä ilman vastuuta ja velvollisuutta. Nykyään otan vastuulleni toistuvasti sellaisiakin asioita, joita ei kenenkään harteille edes voi asettaa. Se rajoittaa, tekee minusta tohtimattoman ja jättää elämäni ilman niitä hetkiä, jotka kaikessa kauheudessaan olivat kaikkien hyvien muistojen arvoisia.

Viime vuosina on palautunut paljon jotain sellaista, joka on ollut ennen ja joka tekee olosta kodikasta vähän samaan tapaan kuin juuri ne oikeat ihmiset, joiden seurassa ei tarvitse olla mitään. Mutta tuossa vuoden 2007 tytössä on vielä jotain, mikä pitäisi löytää. Jotain sellaista, mitä en varmastikaan silloin osannut arvostaa, mutta jolla voisi nyt kaiken muun keskellä olla avaimet johonkin vieläkin parempaan.

Aloitan sen tytön etsimisen tuosta rakkaasta maalauksesta, johon yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on kenties arvaamattaan jotain oleellista minusta ja maailmasta kiteyttänyt. Ja lupaan olla täyttämättä sitä jäniksen roolia enää kenenkään kasvoilla, jotten itse joudu nurkkaan ahdistetuksi, ilottomaksi moralisoijaksi, vaan saan poukkoilla jossain välimaastoissa ihan vapaasti. Ja istua silloin tällöin kesken päivän oluella, tanssia yömyöhään itseni hikeen ja jutella jatkoilla aamun valoon asti.

Ihan vain siksi, että onhan se sellainenkin tärkeää. Ja siksi, että nykyään pystyn tekemään sen ilman huolta ja murhetta muusta - niin täällä kuin siellä toisaallakin!

Sunnuntai

Aika on omituinen asia. Vielä alkuviikosta olin sitä mieltä, että se saisi hypätä suoraan jonnekin parin viikon päähän, jolloin nämä stressaavat viikot ja epävarmat olot olisivat ohi. Paria päivää myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani bussissa, että pelkään näiden päivien olevan ohi liian pian. Ja niin ne nyt ovat.

Olin tapaamassa ystäviäni ja mennyttä elämääni toisessa kotikaupungissani. Olin noussut tuosta edellisen apatiatekstini suosta vielä saman päivän aikana ja herännyt torstaina tanssimaan kahvikupin kanssa, sanomaan kyllä ehdotukseen, josta olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kieltäytyä, ja päätynyt siihen kotibaariin juomaan häppäriolutta sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa sitä kuuluukin juoda.

Olen tavannut kymmeniä vanhoja tuttuja, useita vanhoja ystäviä ja niitä sellaisiakin, joita ei nykyään enää koskaan näe. Olen valvonut pitkiä päiviä ja öitä, istunut hiljaa K:n vieressä lattialla tuijottaen Maritta Kuulaa ja häkeltyen siitä tunnelmasta, mikä siihen mustaanlaatikkoon laskeutui. Olen selvittänyt, setvinyt ja keittänyt kahvia. Ja juonut sitä myös aivan liikaa.

Olen nukkunut liian vähän, murehtinyt vielä vähemmän (ainakaan elämääni ja tekemisiäni), ja ollut hetkiä irti kaikesta siitä, mitä olen ollut vuosia.

Enkä selvästikään olisi halunnut palata ihan vielä - en ainakaan tähän arkeen. Todistuksena siitä jätin tämän hetken elämäni keskipisteet, kalenterini, gradumuistikirjani ja Naming and Necessityni, 300 km päähän sinne lepopaikkaan, jossa en niihin koskenutkaan.

A for Apathy

Kun nämä päivät nyt on olleet laestaan jotenkin raskaita ja sisältäneet sellaisia asioita, joita en haluaisi niiden sisältävän, aloin miettimään Ultramariinia ja sitä paitaa, joka päälleni pitäisi pukea. "Olen aina huolissani" siinä sanotaan, ja olen kuvitellut sen pukevan minua siitäkin huolimatta, ettei se ole keltainen. Mutta olin väärässä. Olen ollut liki yhdeksän kuukautta enemmän tai vähemmän huoleton - ja nyt jokin on muuttunut.

Satunnaisiin epäkohtiin, vaivattomasti valloileen päästettyihin sanahirviöihin ja päiviin ilman tarttuma pintaa liittyy jotain vieläkin pahempaa kuin pelkkä huoli niistä kaikista yksittäisistä epämukavista asioista, joita eteeni asetetaan. Olen ajatunut johonkin metatason huoleen, sellaiseen, jossa ollaan huolissaan siitä, että ollaan huolissaan. En halua tätä, en sitten millään, mutta nyt ei auta miettiä lähestyvää joulua (johon muuten on 82 päivää), alkavaa talvea ja ensimmäistä lumisadetta (johon on varmaan miljoona päivää ennen kuin se on näillä leveysasteilla ja tällä ilmastopolitiikalla!). Edes hammaslääkäriteoria ei tässä kohtaa tepsi: tiedän, että aika kuluu ja että muutaman viikon päästä tämä kaikki on jo turvallisesti menneisyydessä, mutta mitä sitten. Tämä on elettävä nyt. En haluaisi näitä päiviä olevan, mutta nyt ei taistelutahto, -voima tai -kyky riitä niitä muuttamaan muuksi.

Siksi on ikävä ihmisiä. Erityisesti sitä, joka on Atlantin toisella puolella, sillä hällä jos jollain on juuri oikeanlaisen huolettomuuden avaimet. Toivoisin hänen höpöttävän tuossa jotain, todennäköisesti jotain transsendentaalista idealismista ja minä en kuuntelisi, mutta nauttisin siltikin siitä, että hän on siinä. Kaikessa huolettomuudessaan saisi minutkin olemaan huoleton. Ja kaipaan myös sitä, jota näkee ihan liian harvoin, mutta jonka kanssa on todella hyvä katsella tähtiä ja keinua toukokuisessa yössä ilman huolenhäivää. Tai sitten sitä sellaista ystävää, joka Vakiopaineessa halaa ja sanoo, että näytät vain niin siltä, että pitää halata. Sitä samaa, joka tulee viereen päiväunille, kun se on yksin liian pelottavaa. Sitä, joka tietää ensimmäisestä eleestä, mikä on tilanne. Tarvin ympärille ihmisiä, jota ylipäänsä tietää. Välillä asioita on liian raskasta pohjustaa, enkä jaksaisi sitä nyt tehdä. Haluaisin voida sanoa lauseita varoittamatta, selittelemättä ja silti varmana siitä, että tulen ymmärretyksi.

Tuntuu, että olen todella kaukana noista ihmisistä ja jollain tavalla yksin selviämässä täällä. Sekin on uutta ja omituista - olen kaikkea muuta kuin yksin ja rakastan tätä kaupungia ja näitä ihmisiä ympärilläni. Minulla on kuitenkin ehdotukseni tämän aiheuttajalle, se pahainen biologia, jota olen ennenkin kironnut. En vain osaa selittää, miten se biologia onnistuu tällaiseen mielettömään projektiin rakentaa jostain kasvonpiirteistä, feromoneista ja välittäjäaineista semmoisia ajatuskehiä, että niistä riisuutuessa ei jäljellä olekaan enää mitään muuta. Se tuntuu epäreilulta, sillä en tätä missään vaiheessa valinnut.

Nyt sitten mietin noita taisteluelementtejä ja väistöliikkeitä tyhjyyttä kalisevaan olemiseen. Haaveilin päiväkaljasta, kirjoittamisesta ja sen semmoisesta. Jätin oluen välistä ja valitsin sen sijaan pelkän kirjoittamisen. Jos tämä nyt olisi jotain minun ulkopuolellani, ei enää osa minua. Voisin mennä kotiin, treenailla kärrynpyöriä ja saada jotain endorfiinikiksejä liikunnasta. Sitten illalla istuisin pelipöytään, hymyilisin ja olisin taas oma itseni.

En ole ollut viime aikoina juuri mitään muuta kuin tuota biologiaa. Siksi alkaa olla jo ikävä itseänikin.

The State I am in

Ei ole aina helppoa tämä elämä. Ei sittenkään, vaikka parhaani mukaan pyrin tekemään siitä kevyttä ja lystikästä. Jokin kuitenkin vetää maata kohti kuin magneetti ja varmuuden vuoksi hartioilleni kasataan muutamat ylimääräiset painot.

Minut jätettiin yksin viikonlopuksi. En tietenkään oikeasti edes ollut yksin saatika jätetty. Mutta siltä se tuntui kuitenkin. Ja siinä yksinäisyydessä olin valmis irtisanomaan asuntoni ja muuttamaan ihmisten pariin. On ikävä kommuunia ja sitä, että joku oli paikalla. Krapulat kaipaavat yhteistä taipaletta ruuan äärelle, hölmöjä videoita, joita katella ja erityisesti se vaatii ne kaikki äärimmäisen huonot jutut, joiden on tarkoitus pitää ajatukseni aisoissa. Nyt ne ovat olleet aivan valloillaan. Tarvitsen ystäviä taltuttamaan niitä, harhauttamaan minut pois niiden parista.

Mutta nyt, kolmea päivää myöhemmin olen viimein saanut kerättyä palat kasaan. Unet ovat viimein rauhoittuneet, muuttuneet levoksi ja kykenen käymään pihalla katselemassa, joko lehdet ovat kasanneet itsensä minun kahlattavakseni. Se ulkoilma rauhoittaa, samoin siisti koti ja kutimet, joiden kanssa voi katsella sitä sarjaa, josta ei ikinä jää paha mieli.

Murheen ja ilon raja pääsi hämärtymään viikonloppuna. Nyt keskityn niihin oikeasti hyviin juttuihin, ja jätän nuo rajamaat valitsemaan puolensa.

Trainspotting

Olen yrittänyt laajentaa tätä kulttuurinkulutusrepertuaariani* ja tilaisuuden tullen menin teatteriin. Kyseessä oli Trainspotting, jonka olin kuvitellut nähneeni jo joskus elokuvana. Kuvat ovat kuitenkin niin hämärät, että epäilen sen olleenkin pelkkää kuvittelua.

Yhtä kaikki, kokemus oli hyvä. Näytelmässä oli paljon sellaisia komponentteja, joista pidin: stropovalomeininkiä kunnon tanssijytkeellä, robottimaisia koreografioita, sekä videoita, jotka täydensivät tarinaa ja visuaalista nautintoa. Näyttelijät vaikuttivat hyviltä, sikäli kuin siitä mitään ymmärrän, mutta oletan, etteivät he olleet ainakaan kovin paskeja, kun sellaista intuitiota ei missään vaiheessa tullut. Ainoa miinuspuoli oli lopussa vallinnut toistuva huutaminen ja muutenkin vähän itseään toistavat maneerit.

Mietin tuota loppua katsellessani, että miksi näissä näytelmissä täytyy aina huutaa. Ottavatko nuo teatteri-ihmiset kaiken ilon irti siitä, että kerrankin saa vetää ihan tunteella homman yli? Eihän oikeassakaan elämässä tolleensa holtittomasti huudeta! (Eipä! huudahtaa kevään 2009 minä!)

Oli tuossa näytelmässä kuitenkin jotain sellaisia koskettavia kohtia, jotka kuljettivat muistikuvat tästä lauhkeamman ilmanalan meiningeistä takaisin sellaisiin hetkiin, joita en välttämättä olisi halunnut elää. Ei, en ole vetänyt kovia huumeita enkä voi kuvitellakaan, miltä tuntuu täristä heroiinikitkuissa lattialla tai saada keskenmeno sekopäisen poikaystävän potkuista. Mutta voin paremmin kuin hyvin samaistua siihen, kun elämä ei ole mikään jatkumo, jolla on suunta ja päämäärä vaan jossa tehdään parhaansa selvitäkseen hetkestä toiseen. Sellaiset toististaan irrotetut hetket ovat monesti epätoivoisia, holtittomia ja hyvin usein huudontäyteisiä, jos vain on joku, jolle huutaa ja toisinaan vaikkei olisikaan. Eikä siinä ole järjestä tietoakaan eikä sillä ole tuollaisissa tilanteissa mitään virkaa. On turha koota palasia, jos niitä ei ole olemassakaan.

Mutta erityisen koskettavaa ja surullista tuossa koko näytelmässä oli se, että niille rooleille on olemassa ihan oikeatkin ihmiset, joiden kasvot tuolle lavalle asettaa. Ja vielä surullisempaa on se, että en ole ihan varma kumpi aiheuttaa suuremman osan siitä surusta: se, että tiedän sen vai se, että ne ihmiset ovat joutuneet siihen rooliin.

Tiedän, että olisi paljon urhoollisempaa katsoa kuin kääntää päätä pois tarttuen A. A. Milnen kirjaan, mutta toiset vain taitavat olla tällaisia Nasuja, jotka tarvitsevat lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat, jottei valvo aamuun itkien toisten ihmisten elämiä.

Nykyään mulla on sentään ne lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat. Ne taitaakin olla juuri ne palaset, joista aiemmin ei ollut tietoakaan.

*joka on viime aikoina sisältänyt viikottaisia keikkailtoja yhdessä ja samassa baarissa

Sanoja ja ajatuksia

Olen ollut kipeänä ja sehän tarkoittaa sitä, että on kaikki maailman aika tuijotella seiniä ja How I met Your Mothereita, kirjoitella tekstejä ja kutoa sukkia. Mutta jossain kohtaa tautia sitä aikaa on aina liian paljon, ja sitten alkaakin ajatella. Ja se on harvoin hirvittävän kivaa, sillä ne kivoimmatkin ajatukset on hyvin pian reflektoitu joksikin abstraktiksi, suureksi ja ahdistavaksi.

Päädyin tässä ajatuksien juoksussa lopulta sellaiseen ratkaisuun, että ihmisten pitäisi jotenkin luopua kaiken maan sosiaalisista pelioperaatioista ja ryhtyä porukalla autisteiksi. Jokin aika sitten katsotulla Adam-elokuvalla on ehkä tekemistä tämän suunnitelman kanssa. Kuinka helppoa olisikaan, jos ihmiset sanoisivat sen, mitä ajattelevat. Kaikki olisi yhtä avointa kirjaa ja kenenkään ei tarvitsisi miettiä muiden motiiveja, mahdollisia loukkaantumisia tai murheita. Kaikki olisi siinä tarjolla, pöydällä luettavana. Sen sijaan, että ottaisin hyllystä Aristoteleen ajatuksia metafysiikasta ja olevan muodoista, lukisin Tauno Tavallisen ajatuksia elämästä, ihmisistä ja sen semmoisesta.

Ihmiset sanovat ilmeisesti aika harvoin, mitä oikeasti ajattelevat. Toisinaan jopa hämmennyn siitä. Oma seurueeni on aina ollut hyvin vastaanottavainen ja kohtuu antavainenkin ajatusten jakamisessa enkä juuri nyt keksi ainuttakaan suurempaa asiaa tai ajatusta elämästäni, jota en olisi jollekin kertonut. Joidenkin kanssa se on jopa arkipäivää - toisinaan tosin niin, etteivät ne muut ole tästä ajatusten jakamisen riemusta yhtä innoissaan kuin allekirjoittanut vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta pääasiassa kaiketi tuo seurueeni pitää siitä avoimuudesta, joka vallitsee, ja se seurue koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Ja semmoiset ihmiset ovat juuri suosikkeja, joille voi heti kärkeen alkaa kertomaan jotain hämmentäviä pohdintoja sen sijaan, että rupateltaisiin jollain yleisellä tasolla kuulumisista. Meilläpäin on menty aina itse asiaan, ja siksi tuntuu omituiselta, ettei kaikkien ihmisten kanssa sitä asiaa ole ollenkaan.

Olisi tuommosissa sanoiksi muunnetuissa ajatuksissa sekin hyvä puoli, etten itse jatkuvasti sekoittaisi sitä, mitä olen jo sanonut ja mitä vain ajatellut. Sitä paitsi omilla ajatuksilla on sellainenkin vääristävä tekijä, että kun ne vallitsee ympärillä jatkuvasti, alkaa kuvitella, että ne ovat avoimet myös muille ihmisille. Välillä vain on niin kovin hankala muistaa, että vaikka itse ajattelee paljon, niin ei ne samat ajatukset olekaan olleet muille tarjolla. Aina se tulee yhtä yllätyksenä, ettei se paljo ajattelu edesauta ihmisten kommunikaatiota.

Tässä kohtaa tätä ajatuskehitelmää olin valmis luopumaan kaikista itsesensuurin muodoista ja rehellisyyden ja avoimuuden vimmassani kuuluttaa jo yhtä sun toistakin. Sitten tuijottelin niitä seiniä kuitenkin hetken pidempään.

Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että niillä sanoilla ja ajatuksilla on lähde ja että sittenpä ollaan iloisia omasta rohkeudesta, vaikka erityisesti joku minunkaltainen tietysti voisi tähän kohtaan suunnitelmaa ihastua. Pitäisi vielä siinä rehellisyydessään osata ottaa huomioon se, ettei kuulijan reaktiot välttämättä aina ole sitä mitä toivotaan. Ylipäänsä, että on se kuulija ja että sen kuulijan vallassa on hyvin paljon. Ajatukset voi muuntaa sanoiksi tai jopa rautalangaksi, eikä sillä siltikään välttämättä ole mitään vaikutusta. Eikä kukaan takaa varsinkaan sitä, että se vaikutus olisi toivottu.

Joskus nuorempana tykkäsin testailla sitä, mitä kaikkea voi sanoa ja miten ihmiset reagoi. Pitkiin aikoihin en ole tohtinut juuri mitään - enkä taida kyllä tohtia vieläkään.

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onhan tässä estoisuudessakin puolensa.

Elän aikaa, jolloin pitäisi jokainen valveillaolohetki pyhittää lukemiselle. UCLA:n kummisetä on saapunut taas pitämään meidät todella kiireisenä, ja hän tietysti kuvittelee meidän pysäyttävän muun elämämme hänen saavuttuaan. Niin kai siis pitäisi tehdä, vaan kuinka itse hoidankaan tilanteen! On perjantai ja olen tänään menossa kolmatta kertaa tälle viikolle siihen suosikkibaariin, siihen ainoaan siedettävään sellaiseen, jonka ovet on auki neljään.

Mutta edes tuo eksponentiaalisesti kasvanut sosiaalinen elämäni ei ole pahin uhka tälle lukuprojektille. On minulla ne päivän muut tunnit, jolloin ehdin istua kirjastossa - esimerkiksi tämä hetki. Mutta lukemisessa on se huono puoli, että aina kun lukee jotain, tekee mieli kirjoittaa itse jotain muuta. Ja kun omaa oravan keskittymiskyvyn ja itsesäätelyn, niin tässä on sitten tulos.

Sitten tämä elämän rauhallisuusprojekti on vielä yksi asia, joka ei oikein ota onnistuakseen. Syytän siitä loputonta things to do- listaa, jonka pituuteen vaikuttaa sekä henkilökohtainen ekonomia että universaalit ajalliset kehitelmät. On elämän onnistumisen kannalta välttämättömiä jokapäiväisiä toimia, joista ei pitäisi tinkiä, niinkuin nukkuminen tai syöminen. Mutta ruuanlaittaminen ja kaupassakäyminen voivat jo yksistään viedä useamman tunnin päivästä, ja jos vielä haluaisi käyttää siihen hommaan puhtaita astioitakin, niin täytyisi tunnollisesti muistaa myös tiskata. Pyykkipäivä alkaisi myös olla käsillä, mikä olisi erityisen tärkeä projekti, jos haluaisi noiden lisääntyvien sosiaalisten tilanteiden oleva miellyttäviä myös muiden osapuolten kannalta, mutta sekin vaatisi kotona olemista usemman tunnin ajan sopiviin kellonaikoihin. Jos on suurimmaksi osaksi kotona puolen yön ja aamukahdeksan välillä, on tuo toimenpide vähän hankala toteuttaa.

Sitten on vielä sellaisia ekstra-asioita, joista täytyy huolehtia. Sellaisia kuten yllättävä tapaturma pyörän eturenkaan kanssa, joka veikin sitten jälleen tunnin arvokasta lukuaikaa keskiviikkoiltana, kun päädyin sitä omatoimisesti paikkaamaan. Mietin tuossa kohtaa, että tuokin tunti olisi kannaltani hyvin arvokas muulla tavoin käytettäväksi, mutta tällä budjetilla tuollainen ulkopuoliseen apuun turvautuminen ja oman ajan ostaminen ei tule kysymykseen. Voisin tietysti ulkoistaa myös ruokailut ja voittaa pari kolme tuntia lisää työaikaa, se vain maksaisi sitten useamman kympin päivässä. Mutta näillä tuloilla ei sellaista voi tehdä, mikä on tavallaan aika hullunkurista. Kun työskentelin pelkästään 8 h päivässä viitenä päivänä viikossa kesätöissä, oli minulla varaa jos johonkin. Nyt kun työskentelen 10-12 h päivässä ja viikonloput siihen päälle, niin tulot ovat alle 25% kesän palkasta.

On siis hiukan hankala rauhoittua, kun koko ajan pitäisi olla tekemässä noin kolmea asiaa yhtä aikaa. Eikä todellakaan vähäpätöisin niistä ole jokailtainen How I Met Your Motherin katselu ja uusien villasukkien kutominen. Se on tällä hetkellä mielenterveyden kannalta välttämätön rutiini, josta en haluaisi tinkiä. Ja silti tingin.

Vastapainoksi tuollaiselle tinkimiselle olen kuitenkin alkutilanteesta huolimatta hiukan liian tuhlailevainen ajan ja rahan suhteen noin muuten, vaikka tiedänkin sen kostautuvan jossain myöhäisemmässä vaiheessa. Tuhlaan keikkoihin ja käytän niihin iltaisin monta tuntia, toisinaan jopa monta kertaa viikossa. Irvistän tolle things to do -listalle ja tilinsaldolle, ja oon sit taas kuitenkin kaaoksen ja siitä karkailemisen lomassa ihan hullun tyytyväinen siihen, että olen minä* - vaikkei siihen mitään rauhaa tällä hetkellä sisällykään!

*Oon tällä viikolla halunnut jo aika useasti olla joku muu: esimerkiksi semmoinen rauhallinen, elämänsä hyvin hoitava ja pastelleihin väreihin pukeutuva, kivan ja säännöllisen elämän omaava kiltti tyttö (hyvällä iholla ja ilman miljoonia kiinnostuksen kohteita) ois tosi bueno tolleensa opintojen kannalta! Tai sit mun uus suosikki, Mick Harveyn basisti Rosie, joka oli ihan hemmetin karismaattinen nainen! Huh huh! Jätti kyllä Mickin varjoonsa ihan kympillä! Jos ois ees murto-osa siitä, mitä sillä naisella on ehkä koko ihmiskunnan edestä, niin vois olla hyvinkin tyytyväinen itseensä ja kuljeskella itsevarmasti tilanteessa kuin tilanteessa!

Melankolian riemut

Elämä on lystiä suurimmaksi osaksi, mutta kävisihän sekin riesaksi, jos se sitä olisi alituiseen. Eihän sellaisen lystin keskellä ehdi levätä, maata pimeässä huoneessa, vetää peittoa korville ja kuunnella Yonaa surumielisenä ja haikeana. Niin että nyt sitten otan tästä kaiken irti, suren ja murehdin niidenkin päivien edestä, jolloin en sitä malta tehdä.

Jotenkin tällaiset tahattomat, syyttömät surut on parhaita. Raskaampia on ne, joilla on tarkoitus. Niiden kanssa pitää myöhemmin olla urhea ja väittää pääseensä yli. Tämän kanssa on helpompaa, näissä puitteissa on hyvä levätä ja ensi viikolla nousta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - niinkuin ei olekaan.

Unohdan ajan, rakennan mieleeni majan,
sinne piiloudun, levolle.

Rauha

Tämän viikon henkinen riepotus ja fyysinen riekunta päättyy viimein hyvin ansaittuun sunnuntaihin - siis sellaiseen, joka kestää kaksi kokonaista päivää ja jolloin pukeudutaan ainoastaan collegehousuihin jos niihinkään. Olen flunssan, tanssien, ajatusten, keikkojen, ihmisten ja yksinäisyyden uuvuttama tältä erää ja tarvitsen jotain rauhoittavaa. Ja koska jo edellisessä osassa kävi ilmi, sitä rauhaa ei ole tiedossa minkään miehen muodossa, niin otan ohjakset omiin käsiini ja luon sitä rauhaa ja vakautta tähän levottomuuden gettoon ihan itse.

Heräsin tuohon ajatukseen, siinä se valmiina odotti silmät avattuani, vaikka vielä illalla siitä ei ollut tietoakaan. Ihan lohdullista sekin, että aivoissa on yöaikaan toimintaa, vaikka yleensä se toiminta vain tarjoaa mitä kummalisimpia uniosuuksia ja säikähdyttää nukkujan todentuntuisilla tapahtumillaan, joista herättyään on hyvin tyytyväinen siihen, että ne olivat vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt kuitenkin jostain tuolta unimaailman mutkista jäi valvetilalle tuliaisiksi jotain, mihin oli hyvä herätä. Ja se tuliainen käski tarjoilla aamukahvit vuoteeseen, laittaa Yonaa soimaan ja 1900-luvun kirjallisuus läppärin alla kirjoittaa tätä ajatusta valmiiksi.

Aivan kuten tämä puolisen vuotta sitten aloitettu onnellisuusprojekti oikeasti tuotti tulosta, voinen lisätä projektiin myös rauhoittumis- ja keskittymisprojektin, joka toivottavasti edesauttaisi tuota onnellisuutta vielä lisää. Ainakin se on välttämätöntä jo alkaneiden opiskeluiden takia, sillä en oikein nyt kesän jäljiltä ole osannut orientoida itseäni siihen, että jotakin pitäisi oppia - jotain muutakin kuin elämää. Siispä nyt optimistin tavoin toivon, että tulen toteuttamaan sellaisia ihan tavallisia asioita, jotka kuulemma tekevät elämästäni sitten aavistuksen parempaa ja estävät syrjäytymästästä. Mutta erityisesti toivon sellaisia epätavallisia asioita, kuten uudelleen lämmitettävää ystävyyttä Kelan kanssa, jottei tänäkin talvena tarvitse kuluttaa suurta osaa voimavaroistaan työntekoon opintojen ohella.

Meikän yks ihan tavallinen asia voisi olla uusien villasukkien kutominen, kun en näemmästä löytänyt jalkaani kuin eripariset sellaiset kaapin perukoilta. Niiden huomassa yritän nyt kuitenkin keskittyä tämän hetken ja panostaa maanantain tenttiin.

F.E.E.L.I.N.G. C.A.L.L.E.D. L.O.V.E.

Rakas päiväkirja, olen rakastunut. Hän ei rakasta minua. Vielä, lisää ystävä. Olen epäileväisempi. Toinen painottaa, että totta kai se ihastuu, olenhan niin ihana*. Kolmaskin myötäilee samaa, että ehkä se viel tykkää susta. Tässä kohtaa merkille pantavaa on tuo laimeneva tunteen ilmaus, joka on täysin ymmärrettävää, kun tietää, keistä ystävistäni on kysymys. Itse puhun tietysti juuri niin dramaattisesti kuin pystyn, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä ja riemua!

Kutsuttakoon tätä tunnetta nyt sitten millä nimellä hyvänsä, olisi minulla monta lausetta, joilla kuvata tuota poikaa vielä siinä vaiheessa, kun erehdyin ajattelemaan, että tämähän on hyvä asia. Rauhallinen on ehkä ensimmäinen sana, jolla häntä kuvaisin. Sellainen rauhallisuus, jota minussa ei ole, mutta jota ihailen muissa ihmisissä. Hänessä on vakautta, joka kaltaisiltani puuttuu ja jota kaltaiseni kaipaa. Ja kun tuollaiseen vakauteen on kytketty älykkyys, sopivat kasvonpiirteet ja muukin ulkoinen olemus sekä ystävällisyys, niin alan puhua liian dramaattisilla termeillä.

En hänelle tietystikään, sillä hänelle puhun ainoastaan sekavia, harkitsemattomia lauseita, todennäköisesti änkyttämällä, sillä aivokemiani ei vain enää toimi oikein tuon ihmisen seurassa. Ei se toimi enää edes ilman tuota ihmistä. Ja se mikä tässä on omituisinta, oikeasti omituisinta, on se, että hän on oikea olemassa oleva ihminen, joka kaikkine ominaisuuksineen oli spatiotemporaalisesti instantioitunut maailmaan jo ennen minun mieltäni. Tiedän, että on nuuskamuikkusia ja unto unelmamiehiä, mutta kaikista hyvistä puolista huolimattaan ei yksikään niistä ole konkreettisesti olleet lämmittämässä niin mieltäni kuin ruumistanikin. Tämä sen sijaan voisi sen tehdä, vaikka tuskin tulee sitä tekemään.

Nuo nuuskamuikkuset ovat olleet mielelleni ihastuttavia ainoastaan siksi, että olen ominaisuudet keksinyt heille riippumatta siitä, mitä todellisuus antaa ymmärtää. Sen takia häkellyttävää onkin, että todellisuus tarjoaa mielelleni jotain sellaista, joka jättää nuo unelmamiehet varjoonsa. On jotenkin pelottavan hallitsematonta ja holtitonta vajota jonkun oikeasti edessä seisovan ihmisen edessä tilaan, jossa olet hölmöistä hölmöin ja ehkä ihmiskunnan toivottomin idiootti, joka ei ole koskaan kuullutkaan mitään kommunikaatiosta, kohteliaisuudesta tai sosiaalisista käyttäytymissäännöistä. Koita siinä nyt sitten antaa itsestäsi tosi fiksu ja viehättävä kuva!

Että olen nyt sitten aika vakuuttunut, että ei. Ei voinut tämän päiväisen jälkeen jäädä kellekään epäselväksi tuo homma. Enkä tuolla pihalla seisoessani oikein voinut olla muuta kuin oma hölmö itseni. Jos olisin ollut jotain muuta, niin aivan yhtä vähän hän olisi minuun rakastunut kuin nytkin. Joten yhtäkaikki, turha tässä on harmitella. Nämä jutut ei ole musta kiinni.

Ei meikä semmosia sinuja nyt oikeasti vielä kaipaakaan, olisin vain ehkä voinut tehdä hetkellisen poikkeuksen**.

*mikä ystävä se semmoinen olisikaan, joka ei olisi tätä mieltä!
**joka ehkä kestäisi siihen saakka, että tajuasin hänenkin olevan oikeasti konkreettinen ja inhimillinen ihminen ja sit ei oltaiskaan enää sinuja keskenään! Semmoista se on! Oon ehkä ansainnut tämän sinuttomuuden omasta osaamattomuudestani!

Just a Girl!

Toisinaan on hyvä unohtaa semmoiset asiat kuin gradumateriaalit, tenttikirjat, muinaiskreikan kielioppi tai suuret ajatuskehitelmät ja kävellä tomerasti kirjastosta kauppahallin kautta kenkäkauppaan. Sitten voi hymyillä leveästi kolmille uusille kengilleen kulkiessaan kaupungilla ja saada osakseen kosinnan, joka sisälsi kehun kauneudesta tuntemattomalta nuorelta mieheltä. Ihan tuosta vaan! Mulle ei ikinä käy näin! Mutta olenkin tosi harvoin tyttö!

Pitääpä kokeilla tätä toistekin!

Good Fortune

Olen viime aikoina miettinyt uutuutta ja muutoksia, niitä isoja päätöksiä, joita on vaikea tehdä ja jotka mieluummin jättää tekemättä. Ihmisethän ovat uutuudenpelkoisia, näin kuvittelen ehkä siksi, etten halua yksin kuulua noiden pelkureiden kategoriaan. Monesti tuttu paha on parempi kuin tuntematon hyvä, minulle ainakin. Voi se tietysti johtua laiskuudestakin, sillä itse olen ainakin usein liian mukavuudenhaluinen opettelemaan uusia asioita. En tunne nykyisiä bändejä, en kovinkaan paljon lue uusia kirjoja, sillä olen löytänyt jo ne suosikit, joihin palata. Miksi kokeilisin jotain muuta ja asettaisin itseni pettymykselle alttiiksi?

Ehkä siksi, että läheskään aina se muutos ei ole pettymys. Kannan toki jossain selkäytimessäni sitä samaa pessimismiä kuin moni muukin, ja joskus muinoin päiväkirjaani raapustinkin havainnon itsestäni suhtautua kaikkiin ihmisiin potentiaalisina pettymyksinä. Mutta tuosta pettymyksen vaarasta huolimatta uutuudella on viime aikaisen kokemukseni peruteella yksi lyömätön ominaisuus ja se on se välitila, jossa mikään ei ole vielä aktualisoitunut tuottamaan pettymystä tai mitään muutakaan. Eikä se päde ainoastaan ihmisiin, vaikka ne huolimattomuuttani jo mainitsinkin. Se pätee lomiin, reissuihin, kirjoihin, musiikkiin ja siihen, että tulevaisuus väistämättä tulee halusimme sitä tai emme. Ja se mikä uutuuden tai muutoksen riemun tarjoaa, on jotain oma pään sisällä, se tunne, kun kaikesta pelosta huolimatta aamulla herää hymyilemään niille hyville asioille, joita voisi olla. Pessimisti ei pety, mutta viime aikaisen kokemukseni perusteella pätee tässä sekin, että hyville asioille pitää hymyillä ja antaa mahdollisuus tapahtua.

Threw my bad fortune/off the top of/a tall building/but I'd rather done with you

Tosin tein sen kyllä mieluummin yksin kuin yhdenkään sinun kanssa. Ehdin sen parhaimman sinun kanssa tehdä sitten paljon muita juttuja - ja olla nyt olematta pahoillaan siitä, ettei semmoista sinua ainakaan toistaiseksi ole!

27

Väitin muistaakseni joskus, että ajankulumista ei huomaa omassa elämässä, vaikka asunnot vaihtuvat ja sukulaislapset kasvavat. Siltikään minä en vanhene - en, vaikka syntymäpäivät vain seuraavat toisiaan.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut, vaikken sitä vanhenemiseksi myönnäkään. Minä edistyn. Sellaisen edistymisen saattaa sattua huomaamaan lounaan päätteeksi, kun kaksi kaverusta ovat kertoneet elämänsä kivat sattumukset kilpaa toisilleen: hehkuttaneet työpaikkoja, opintoja, ihmisiä ympärillään, harrastuksiaan ja jaksamistaan innostua kaikesta. Sitten ne kaverukset hiljenee hetkeksi ja rikkoo hiljaisuuden oivaltavalla naurunpurskahduksella - me eletään nyt eri todellisuutta kuin kolme vuotta sitten. Olemme saaneet uudet, paremmat roolit uudesta, paremmasta elokuvasta.

Meille on nyt avoinna ovia, joiden ei aiemmin tiedetty olevan olemassakaan. Meillä on voimia ja vimmaa riuhtoa ne auki, saavuttaa, tehdä, kehittyä. Meillä on ympärillä ihmisiä, jotka tekevät meille hyvää ja joiden tuella jaksamme tehdä noita edellä kuvattuja asioita. Meillä on kaikki maailman aika, joskin kaiken tämän innon keskellä hyvin käytetty, koska turha murhe ja huoli ei sitä aikaa enää syö.

Turhan monta vuotta se murhe ja huoli meitä jo pitikin otteessaan. Omituista, miten yksinkertaiselta asiat nyt näyttävät, kun on viimein huomannut, ettei murhe maailmasta murehtimalla lopu.

Koitanpa nyt siis soveltaa tuota murehtimattomuutta pienempiinkin elämän yllätyksiin ja taltuttaa krapulassa harhailevat ajatukset konkreettisella toiminnalla eli siivoamalla. Konkreettinen toiminta on niin paljon parempi kuin ne päänsisäiset vallattomat karusellit, jotka pyörii sitä vimmaisemmin mitä enemmän niitä pyöritellään.

The Fieldtrip to Possible Worlds

Tässä on ollut nyt hiukan hidasta palautumista arkeen, sielun osia odottelemme edelleen palautuvaksi Irlannin nummilta ja voi olla, että pari pientä sydämen puolikastakin sille reissulle jäi. Matkan jälkeinen henkinen krapula jyllää, post-lomallinen stressireaktio hiipi kehoon ja psykosomaattinen flunssa iski juuri sopivasti kotiinpaluun päivänä molempiin matkaajiin. Dublinin lentokentällä oli hiljaista - ei ollut enää sanottavaa vaan silkkaa haikeutta lähteä siitä maasta, joka otti meidät vastaan kodin tavoin.

Olin jotenkin aina kuvitellut, etä sellaisia laestaan hyviä asioita tapahtuu ainoastaan elokuvissa. Jotenkin onnistuttiin kuitenkin saamaan matkaliput sellaiseen elokuvaan, Genuine Fieldtrip to Possible Worlds. Erona vain oli se, että se ei ollut fiktiota tai silkkaa mahdollisuutta, se oli totisinta totta, joka pisti meidän toisenlaisiin todellisuuksiin tottuneet päämme aivan pyörälle. Johtuiko se siitä ilman alasta, jota väki siellä hengitti, että he olivat laestaan ystävällisiä, iloisia ja vieraanvaraisia? Onkohan tämä jokin punatukkaisuuden kanssa yhteydessä oleva geeni, joka on tehnyt tuosta kansasta vain niin paljon lämminsydämmisemmän kuin suomalaisista? Meissä on paljon samaa, suomalaisissa ja irlantilaisissa, mutta jostain syystä heiltä näytti puuttuvan se ahdistus ja itseensä käpertyminen, joka täällä kapaloi muutoin ehkä jopa samaa ystävällisyyttä verenperimässään kantavat kansalaiset kulkemaan kadulla tervehtimättä edes naapuria tai kyräilemään kaupankassalla ulkomaan matkaajia tai maahanmuuttajia kilpaa kiinnittäen huomiota jokaiseen omituisuuteen, joka ei meidänlaisille ollut vielä käynyt tavaksi. Meidät otettiin varauksetta vastaan ystävällisesti, pubiin astellessa meitä tervehdittiin mitä sydämmellisimmin niin baarimikkojen kuin muiden asiakkaidenkin toimesta. Meistä huolehdittiin, sen ainokaisen taksimatkan kuljettajasetä olisi varmasti ottanut meidät miniäkseen, jos hänellä poikia olisi vain ollut, aamupalapaikassamme olimme vakioasiakkaita kahden päivän jälkeen ja väsyneille vaeltajille tarjottiin pimenevässä illassa kyyti hostellille illallisen kylkiäisenä (what?! sorry?! what?!... a lift...? That's too kind, we don't want to cause any trouble!). Siitä, jos jostain olisi pitänyt saada video, kun kaksi tuollaiseen ystävällisyyteen täysin tottumatonta keräilee palasia kasaan ja koettaa opetella ottamaan sen vastaan.

Mutta yritimme vastata osaan tuota ystävällisyyttä kiitoksia ja ylisanoja sisältävillä lappusilla, joita rustasimme jos jollekin taholle. Meistä se oli herttaista, itse kiitoksen kirjoittamisesta tuli jo tarpeeksi hyvä mieli, eikä edes huoleta se, jos vastaanottava osapuoli ei sitä osaisi arvostaa. Mutta miksei osaisi: jos näillä ihmisillä on niin suuri sydän, että he syleillen huolehtivat vieraan maan matkaajista, niin varmasti sitä suurta sydäntä lämmittää myös meidän pieni, huonolla englannilla väsäämämme häkellyttävä lappunen, jonka päällä lukee reteästi "To Our Favorite Bar Manager". Hänen suosikkiuttaan ei vähennä se, että hän taitaa olla ainoa bar manager, jonka tunnemme!

Onnenpäivät!

Juuri tänään onni on vapautta, vaikka vapauden määritelmästä ja sen olemassa olosta voidaankin olla monta mieltä. Tänään se on rajoitteiden puuttumista, vapautta valita, vaikka tämän aamun kahvin kanssa rustattu things to do -lista onkin suunnitellut päiväni tapahtumat iltaan asti. Nämä ovat valittuja rajoitteita, itseasiassa riemulla valittuja sellaisia, ja niiden palkinto odottaa huomenna Dublinissa. Poissa on työvuorolistat, kahdentoista tunnin työpäivät ja viikonloppulusimiset. Kesän velvollisuudet on hoidettu, yksi velvollisuuksien kasvattamista palkinnoista odotti sähköpostissa jo viime keskiviikkona ilmoittaen, että kandidaatin tutkielmasi on hyväksytty ja toinen niistä tulee perjantaina palkkapäivän muodossa. Että kesä, olit hyvä mulle, mutta olit myös välillä aika armoton! On hullun hommaa jatkaa hirvittävää opiskeluvuotta töillä ja lisäopinnoilla kesäkuukausina. Ei enää ikinä sellaista komboa, eihän?!*

Mutta nyt en turhasta huoli! Onni on näitä päiviä, kun voi viivytellä sängyssä nousematta ylös, laittaa Limpparit soimaan ja kirjoittaa muutama rivi. Onni on se Herman Hessen kirja, jonka tekstin tahtoisin muuttuvan ihmiseksi ja tulevan minua vastaan. Kuinka kukaan edes voi kirjoittaa niin! Onni on eilen klo 15.00 alkanut laulaminen, joka taukosi hetkeksi elokuvateatterissa ja myöhemmin vasta siinä vaiheessa, kun uni tainnutti laulajan. Onni on laulaminen, joka jatkuu aamulla, vaikka ääni ei aivan kuljekaan.

Ja sitten se isoin onni on ystävä, jonka tietää saavansa seuraksi hyvin ansaitulle reissulleen tassuttelemaan pitkin nummia ja olemaan poissa yhdessä. Ja se sellainenkin ystävä, joka on mielessä ja kaukana, ja jolla on kaikki hyvin, vaikka en sitä joka päivä tai edes joka vuosi todistaisikaan. Ystävyys on sellainen onni, jota ei mikään Ylen dokumentti ei ole selittänyt minulle kertomalla siitä biologisia faktoja - se on edelleen ihanan abstrakti käsite, joka jostain syystä vain on instantioitunut elämääni uskomattoman monessa muodossa! Ei sitä tarvitse selittää, sellaisesta pitää vain osata olla onnellinen.

*Tulevaisuuden minä, muistapa tää! Ja menneisyyden minä, oot ansainnut kyllä jonkin sortin rangaistuksen, kun hyvistä suunnitelmista ja rationaalisesta harkinnasta huolimatta menit lupautumaan töihin, vaikka opintoja olisi riittänyt aivan vallan mainiosti koko kesälle!!

Syksyn sävel

Vietin juuri kesän viimeisen päivän. Niin minulle kerrottiin, että tässä tämä nyt oli, se on syksy nyt. Vietin kuitenkin näitä jäähyväisiä juurikin niin epätoiveisen vimmaisesti kuin jäähyväisiä nyt yleensä on ollut tapana viettää: auringon jättämät läiskät komeilevat olkapäillä ja rintakehällä ja aivotoiminnan turhan staattisen liikkeen selitän myös paisteen aiheuttamalla pistoksella. Nyt on D-vitamiinit varastoitu, riekuttu festareilla ja terasseilla, juostu baareissa, tehty töitä toisinaan jopa mielenterveyden rajamailla ja kuunneltu autossa C-kasetteja. Että heippa kesä, olit hyvä mulle, nähdään taas 9 kuukauden kuluttua!

Tällä kertaa en jää suremaan, sillä tiedän, että tarjolla on jotain parempaa. En kyllä ole varma, olenko ikinä ollut erityisen surullinen kesän loppumisesta. Se tietää syksyä, syksy tietää muutosta ja samalla kuitenkin ihanan turvallista rutiinia. Uudenvuoden vaihtelut eivät ole mitään tämän rinnalla, että akateeminen vuosi alkaa syyskuusta. Saa uudet kynät ja koulureput, kesätyörahoista on ehkä jopa varaa ostaa uusia vaatteitakin ja näkee taas ne kaikki ihmiset, jotka kesä kadotti jonnekin omiin onkaloihinsa. Suomessa on liikaa paikkoja, varsinkin kesällä.

Nyt kaikki ovat kohta turvallisesti siellä, missä pitääkin. On kello yhden lounaat, jotka eivät vaadi tekstiviestejä, mutta sitäkin suuremman lounaspöydän. On kirjastoja, aikatauluja, capoeira-, jooga- ja pilatestunteja ja kuntosalitapaamisia. On kynttilöitä, viikonloppuja, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään, aikaa siivota kotona, katsoa sarjoja ja kutoa joululahjoja. Ja on ne festarit, joissa kaikki ovat paikallaan, kuten heidän paikallaan kuuluu olla.

On aikaa aloittaa jotain uutta. Sitä varten loin tällä viikolla koneelleni kansion nimellä Gradu ja olen jopa edelleen iloinen sen olemassaolosta. Tiedän, että siitä tulee kauheaa. Mutta siitä tulee myös kauhean ihanaa! Ja suurin syy siihen, että gradun tekeminen juuri nyt näyttää maailman onnekkaimman ihmisen harrastukselta, on meidän lintukotolaitoksen tyypit, jotka istuvat, kuuntelevat, rönsyilevät ja ovat innoissaan. Toisten kannustaessa on vaikea olla sitä mieltä, että voi kauhistus. Oon sitä mieltä sitten vasta myöhemmin räntäsäteessä, kun muutenkin elämä ruhjoo ja D-vitamiinit ovat huvenneet.

Supernaiivi

Elämäni alkaa pelottavasti muistuttaa suosikkiromaanejani, niin hassua, hölmöä, absurdia ja omituista on tämä elo nyt viikon verran ollut. Suurin syy siihen on poika, joka vetää vertoja niin Antoinelle kuin sille Supernaiivinkin päähenkilölle, jonka nimeä en juuri nyt sitten millään muista. Tämän pojan nimen sen sijaan tiedän, tosin en sitä vielä häneen yhdistä, sillä tällä hetkellä hän on vain se poika tai poika, jota ei ole sen kummemmin tarvinnut millään nimillä kutsua. Ei tässä nimiä tarvita, tässä kohtaa on pelkästään olemista ja hassuja anekdootteja kumpaisenkin elämästä. Omistani karsin pois karuimmat kohdat ja osaan sensuroida sanomisiani niin, ettei heti ensimmäisinä sanoina ole Jyväskylä tai Vakiopaine niiden liittyvineni tuhansine tarinoineen. Hänen tarinansa sen sijaan eivät sovi yhteen kiltin, 20-vuotiaalta näyttävän* nätin pojan ulkomuotoon tai jos sopivatkin, ne sopivat niihin ainoastaan siksi, että tuommoiset pojat asuvat pelkästään eriskummallisten ihmisten mielikuvituksissa. Ja parasta hänen tarinoissaan on se, että ne eivät kerro hänen menneistä tyttöystävistä, masennuskausista tai mistään muustakaan, mitä ei tuommoisella supernaiiviilla tietenkään ole ollut. Ne kertovat hyvistä asioista, hölmöistä päähänpistoista, riennoista kavereiden kanssa ja huumorista, naurusta ja eläimistä.

Tässä on sitten useampaan otteeseen vietetty hiukan omituisia, kompelöitä, osin epämukaviakin mutta silti jollain viehättävällä tavalla mitä miellyttävimpiä iltoja. Molemmat omataan ujous, joka vetää vertoja näkymättömälle Ninnille, ja molemmilla on silti rohkeus, jolla vapaaehtoisesti samaan ujouteen upotaan myös seuraavana päivänä. Meillä on jokin sanaton sopimus, molemmat tekevät parhaansa sen eteen, ettei vain jouduttaisi liikojen odotusten, menneiden painolastien tai ahdistavien ehdotusten armoille. Tämä sopii minulle paremmin kuin hyvin, mutta tässä kaikessa jäätelön-, mansikoiden- ja suklaankevyissä päivissä on kuitenkin vielä pieni epätietoisuus siitä, onkohan tuo poika edes oikeasti olemassa.

Tässä pojassa on mitä mielettömimpiä ominaisuuksia, joista olen osannut vain haaveilla. Hän on reipas, hauska, spontaani, hyvällä tapaa järjetön ja omituinen. Silti hän on kuitenkin kunnollinen, käy töissä ja menee jatkamaan opintojaan. Superyllätysektorivoitto on se, että hän vaikuttaa ekofasistilta, mikä** on saanut minutkin kiltisti kierrättämään viimein myös biojätteeni. Eikä hän äänestä persuja, ei kokoomusta ja kasvissyöjäkin se on!

Se pitäisi vielä selvittää, kuuluuko hänen ominaisuuksien joukkoonsa myös olemassaolo, sillä voi hyvinkin olla, että olen tuon kaiken ylläolevan kehittänyt pelkästään päässäni. Mutta jos oikeasti käy niin iloisesti, että hän ihan oikeasti on olemassa konkreettisena henkilönä, niin edelleen toivon, ettei hän olisi ihan niin todellinen, että ottaisin perinteisen panikoijan aseman ja säikähtäisin moista inhimillisyyttä. Hän voisi olla silleensä vähän häilyvä, ainakin nyt alkuun, että opin taas sietämään sen, että todellisuudessa eläminen vaatii mielikuvituksen uhrauksia***.

*mutta hän pelkästään näyttää siltä, sillä oikeasti hän juuri sopivasti minua vanhmepi!
**Siis motivaationa on nimenomaan se pelko toisen ekofasismista, ei se ite poika vielä ole pakottanut mua mihinkään!
***Mutta en mä nyt sentään ihan mitä tahansa ole uhraamassa! Esim. hänellä on vielä kaikki potentiaali vanheta kuin Jarvis!

Stay Another Day

Minulla on ollut kauan aikaa visio parhaasta vapaapäivästä, jonka elokuinen kesätyöunesta heräilevä opiskelija voi viettää: Se alkaa ajoissa herättyäni virkeänä hyviltä yöunilta, sisältää suunnitelmia ja sovittuja tapaamisia, ystäviä, lounastreffejä, liian kalliita kauppahallikahveja, elokuvia tai teatteria, jokilaivoja, kahviloita, hyviä kirjoja ja aurinkoa ja kalenterin täydeltä suunnitelmia alkavalle syksylle. Tänään päätin toteuttaa sen viimein, sillä varastettu vapaapäivä on edelleen jostain syystä vieläkin parempaa kuin ansaittu ja odotettu vapaapäivä.

Vaan kuinkas käykään! Nukun liian pitkään, varmuuden vuoksi lepuutan hermoja ja ruumiista unelmien seassa vielä muutaman tunnin tarpeellisen levon päälle ja lopulta käytän aivan liian monta tuntia aamutoimiin ja  fysioterapeutin harjoitteisiin. Kuuntelen liian hyvää musiikkia ja vaihdan bändiä juuri sopivasti ennen kuin pitäisi lähteä, enkä vain malta jättää levyä kesken. Myöhästyn siis lounaalta, paistan epätoivoisen nälkäisenä kotona tomaattimozzarellabasilikaleipiä, jotka ovat olleet pääasiallinen ravintoni jo monta viikkoa. Käyn päivittämässä viimeaikaiset kuulumiset opiskelijatoverin kanssa, joka myös kärsii ikävistä vuorotöistä ja jota on nähnyt liian harvoin. Kun viimein istahdan kahvilaan cappuccinoni kanssa, kuuluu etäisesti jostain East 17:n Stay Another Day ja mietin, että kyllähän tää tämmönenkin on ihan hyvä vapaapäivä.

Humppa fatale

Elämäni on sitten C-kasetille itselauletun Tuula Amberlan Korpin ja siskon VSH-karaokekasetilta opetellun Suudelmin suljetut kirjeet -kappaleen jälkeen pyörinyt musiikin ympärillä tavalla tai toisella. Esikoulun tädit olivat muinoin sitä mieltä, ettei tuo Suudelmin suljetut kirjeet ole mikään lastenlaulu eikä sellaista ole 6-vuotiaan soveliasta laulaa. Sittemmin olen kuitenkin onnistunut määrittämään tilanteen toisinpäin: ei niin, minkälaisia musiikillisia uhrauksia minkäkin elämäntilanteen eteen on valmis tekemään vaan pikemminkin siten, minkälaista musiikkia mikäkin elämäntilanne toteutuakseen vaatii. Olen aloittanut listan laatimisen jo ala-asteikäisenä esiromantikkona, kun päätin mennä naimisiin Aknestikin tahtiin. Suunnitelma tosin koki sittemmin kovan kolauksen Aknestikin lopetettua aktiiviuransa ennen kuin ehdin edes täysi-ikäiseksi eikä mitään hirveän romanttia hääsuunnitelmia ole sittemmin laadittu.

Kaikkia muita suuremmoisia suunnitelmia sen sijaan on kyllä ääneen lausuttu! Vuonna 2010 vannoin, että en rupea millekkään miehen kanssa, ellei se tajua viedä mua yllätysmatkalle Britteihin katsomaan Belle & Sebastiania*. Vuonna 2012 päätin rakastua vain sellaisiin miehiin, jotka vanhenevat kuin Jarvis Cocker**. Joskus muinoin päätin myös, että mies testataan Kitkerien Neitsyiden keikalla, ja jos huumori riittää koko settiin, niin hyvällä säkällä se riittää myös minun kanssani elämiseen. Lauantainen Kitkerien keikka palautti senkin suunnitelman taas aktiiviseen muistiin, vaikka hyvin siellä hymyilin ihan yksinkin. Lähes laestaan yksin on paremmin kuin väärässä seurassa.

Mutta sitten kun on kuvitellut elämänsä joksikin todella hienoksi kappaleeksi, niin kuin Maritta Kuulan Sudensuuksi tai oikeastaan miksi tahansa, mitä kirjahyllystäni löytyy, ja sitten tajuaakin tuolla keikalla, että se kaikki onkin ollut vuositolkulla yhtä ironista Humppa fatalea***.

Minähän en anna miestenretkujen minua pompotella
olen aina ollut semmosella feministiasialla
onhan nykysen kanssa ollu kaikenlaista juttua
olen aina ottanu elämän yhtenä suurena seikkailuna

Poikaystävä halusi aina edelliseen verrata
ruma mutta käytännöllinen, se kuvasi minua
en ollu oppinu aikasemmin käytöstapoja
hiljaisempana olisin kuulemma parempi naisena.

Vieraille esitteli peitetarinana pikkuserkkuna
hämäyksen vuoksi meillä oli vain hänen nimensä ovessa
minun posti oli käytävä hakemassa poste restantesta
puhelimeen vastatessa piti aina esiintyä kotiapulaisena.

Koko ajan kesken rakastelun katsoi kelloa
mull' oli liian pienet tissit, piti olla takana
tarkistin että kyllähän tässä käytetään kondomia
poika myönsi joo ja rapisteli karkkipaperia.

Kerran riisuessa en muistanu sammuttaa valoja
hän ryntäsi kysymään plastiikkakirurgilta hintatarjousta
sitten kun halusin seksiä hän näytteli kuollutta
ambulanssin tullessa jo istui baarissa.

Lupasi soitella illalla ja odotin kotona
sitten kun kysyin asiasta aamukuudelta
selitys oli piti kähmiä toisia naisia humalassa
kun tästä pahoitin mieleni se epäili menkkoja

Halusin mennä Tuttu juttuun hänen kanssansa
– ilmoitti minut napakymppiin etsimään uusia
kotiin tultua piti minua pelkkänä huorana
kaunein mekko oli sillä aikaa palanut uunissa.

Ehdotin kerran että joskus syötäis ulkona
sanoi siitä vaan ja viskasi perunat ikkunasta
kaikki ne täytyi kohmeisin sormin syödä pakkasessa
muuten ei päästäny sisälle ja uhkasi puukolla.

Sitten kun olin sairaana ja tarvitsin hoitajaa
esitti koko päivän että oli katkassu jalkansa
illalla lähti jätkien kanssa juoksemaan aitoja
ei kuulemma kestäny kuunnella mun keuhkojen vinkunaa.

Naistenlehdestä Tallinnanmatkan sain tilaajalahjana
kun vihjasin asiasta miehelle, hän lainasi Moosesta
muistutti kuinka tärkeää on kunnioittaa puolisoa
silloin minäkin ymmärsin että hän rakastaa minua.

Minähän en anna miestenretkujen minua pompotella
olen aina ollu semmosella feministiasialla
onhan nykysen kanssa ollu kaikenlaista juttua
olen aina ottanu elämän yhtenä suurena seikkailuna!

Kitkerät Neitsyet - Humppa fatale

*joka kyllä sittemmin erään realistin toimesta madallettiin vähemmän utopistiselle tasolle, että ois ihan jees, jos se mies edes osaisi silloin tällöin valkata levyhyllystäni B&S:n soimaan ilman ärtymystä ja kiukuttelua typerän naivistisesta musiikista.
** Tätä sen sijaan ei ole kukaan vielä pakottanut realisoimaan, mikä toisaalta mahdollistaa vielä mitä vallattomimman mielikuvituksen juoksun!
*** Harmi, ettei sitä löydy youtubesta! Sen sijaan nyt kaikkien kannattaa tarkistaa, missä on seuraava Kitkerien keikka ja painella sinne kuuntelemaan se! Ei tämä oikeastaan ole edes yhtään hauska pelkästään tämmösenä tekstinä!

Multitasking Summer!

Jos toisinaan olenkin sortunut valittamaan sitä, että elämäni kulkee ohitseni tekemättä mitään, päivät hupenevat huomaamatta eikä koskaan tapahdu mitään erikoista, niin nyt on kuulkaas toinen ääni kellossa aamuisen ajatusrikkaan työmatkan jäljiltä. Tuolla aurinkoisessa aamusäässä polkiessa Pulp* korvissa ja muutenkin liikenneturvallisuuden vaarantavassa väsymystilassa yövuoron jäljiltä päädyin aivan uusille tieosuuksille spontaaniuspuuskan riepoittelemana ja kotimatka piteni juuri sopivasti sen verran, että ehdin miettiä, mitä kaikkea sekä nämä menneet että tulevat kaksi viikkoa tulevatkaan pitämään sisällään.

Olen tehnyt töitä kuin pieni porsas, hirvittäviä työtuntimääriä sellaiseen tottumattomalle opiskelijapololle ja olen vielä onnistunut ainakin omasta mielestäni supersuorituksiin työpaikallani, joka tuskin missään kohtaa tajuaa työpanokseni arvoa ja tulee minulle siitä mitaleita jakamaan. Samaan aikaan olen ollut ystävä, jonka luokse voi tulla, jonka luona voi viipyä ja joka ehkä aavistuksen tarkoitettua enemmän päätyi kuitenkin naljailemaan vieraiden siisteyskäsityksistä ja lopulta päätyi itse lievään identiteettikriisiin oman pedanttiutensa kanssa**. Olen ollut osa sitä suurempaa ystävyyskollektiivia, joka on syönyt ravintola-aterioita ja hienoja oluita ja siidereitä yli varojensa viimeisen kahden viikon ajan. Olen ollut se urbaani kaupunkilainen, joka tietää, mihin ravintolaan kannattaa mennä ja joka snobeilee sellaisissa paikoissa, joissa jälkiruuaksi tarjoiltava friteerattu ananas on nostettu suoraan säilykepurkista. Olen musiikkitietoinen palveluiden kuluttaja, joka tietää kaupungin parhaat klubit, ravintolalaivat ja festarit. Tiedän, mitä olutta kannattaa ottaa, mistä saa halpaa salmaria ja mitä Dynamossa on meneillään torstaisin. Olen ollut superfestaroitsija, koska tälle kesälle on takana jo kahdet eri festarit ja olen se itsenäinen, omatoiminen nainen, joka tyytyväisenä luovii tiensä festarialueelle yksinään luottaen siihen, että aina sieltä tuttuja löytyy ja hyvää musiikkia. Niinkuin löytyi! Olen ollut se tyttö, joka halaa kymmentä ihmistä festarialueella, kun sellaisia halattavia on vain löytynyt!

Tulevina viikkoina tulen vielä olemaan väsynyt matkailija ja matkaseura, pahaa-aavistamaton sukujuhlija, panikoiva kandinkirjoittaja, tamperelaista kylpyammetta lainaava vierailija ja vastavuoroisesti turkulaisen sängynpuolikkaan tarjoaja. Tulen olemaan se kirjaston nörtti, joka viettää päivänsä differentiaaliyhtälöiden kanssa tukka rasvaisena ja naama suklaan syöksemiä näppylöitä puolillaan ja sitten se mystinen, ei yhtään niin nörtillä tapaa intelligentti nuori nainen, joka istuu kahviloissa ja jokirannoissa lukien kirjallisuutta ja sivistäen itseään. Niin ja supertyöntekijä tuon kaiken seassa olen tietysti, kuinkas muutenkaan!

Erityisen jännittäväksi tämän elämän tekee kuitenkin viime aikojen spontaanius, joka johtaa huomenillalla mystiseen kohtaamiseen tuntemattoman italialaisen miehen kanssa jalkapallo-ottelun*** äärellä. Se tosin vaatinee sen, että tajuaisin viimein pistää nukkumaan ja todennäköisesti myös sen, että heräisin aamulla puheluun, joka vakuuttaisi tämän idean hienoutta, rohkeutta, avoimuutta ja hauskuutta. Itse kun en itselleni osaa varsinkaan aamutuimaan olla tarpeeksi vakuuttava uskotellakseni itseni pois niiden satojen syiden ääreltä, jotka aiheuttavat lieviä hyperventilaatiokohtauksia ja ohariharkintoja. Eihän se mies voi kuitenkaan olla tarpeeksi monipuolinen, se on kuitenkin vain joku typerä jalkapallohuligaani, ei se varmaan edes lue mitään kirjoja, tuskin se tajuaakaan mistään mitään, sitä paitsi se on aivan liian komea ja oikeastaan aika nuorikin, eikös italialaiset ole just niitä, jotka ei suostu käyttämään ehkäisyä, enkä mä nyt hitto vie voisi suomalaisen musiikin ja kirjallisuuden rakastajana seurustella ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä niiden merkitystä. Sitä paitsi se tykkää Shakirasta. Ja on varmaan muutenkin ääliö. Tai juoppo. Tai sit se on tosi kunnollinen ja tulee tienaamaan paljon ja sit se on rikas ääliö, mikä on yhtä paha. Niin että vaikka Tampereelta**** joku voisi soittaa mulle ja kertoa, että tää saattaa olla jopa hauskaa ja että saatan jopa viihtyä ja että mun ei tarvitse ensimmäisenä alkaa pelkäämään katolilaisuuteen käännyttämistä tai italialaisen anopin kohtaamista.

*jep, edelleen!
** ja selvisi siitä ja on nyt selkeästi parempi ihminen kuin aikaisemmin!
*** joka on muuten ajanut minut äärimmäiseen moraaliseen pulmaan! Tunnen piston sydämessäni, petos syö minua sisältä käsin enkä ole varma saanko päivääni tältä huonolta omaltatunnolta nukuttuani. Mutta lohduttauduin sillä, että M, tuo eräs ystäväni fanaattinen jalkapallopoikaystävä, joka omin käsin rakensi TPS:n logolla varustetun pöydän heidän design-asuntoonsa, on tulossa katsomaan peliä myös, joten jotkut jalkapallojumalat antavat varmasti myös minulle tämän pienen hairahduksen anteeksi.
**** koska siellä on olemassa ihminen, jonka sanomana uskon mitä tahansa pätkääkään kyseenalaistamatta! Ja sitten se vois olla vaikka tuossa kolmen jälkeen ku haluan herätä! Grazie!

Common people

Olen jotenkin tahtomattani ajautunut työtätekevän kansanryhmän elämään: asun työpaikalla, näen siitä unia ja aamulla herättyäni palaan sinne takaisin jatkamaan siitä, mihin edellisen työvuoron päätteessä olin jäänyt. Sillä välin kotona kukaan ei vie roskia, tiskit ovat lähes laestaan tiskaamatta enkä ehdi panostaa ravitsemukseen saati ruuanlaiton hienouksiin. Minulla ei ole koiraa, ei miestä tai lapsia, joille olisin jollain tavalla vähäisellä vapaa-ajallani velvollinen, enkä kyllä juuri nyt näekään, miten tällaiseen täysipäiväisen työläisen elämään yhtään mitään elävää olentoa mahtuisikaan. Olen tuskin sellainen enää itsekään.

Silti ihmettelen, miten nuo työtoverini jaksavat. He järjestävät lastensa asiat ja hoidot tavalla, joka mahdollistaa heidän kolmivuorotyönsä. He tekevät muutaman tunnin unilla ylimääräisiä vuoroja, parhaimmat mainostavat tehneensä juuri 80 tuntia edellisellä viikolla. Pysähdyn laskemaan omia tuntejani ja kauhistun, sillä en ole varma, millä energialla ja yli-inhimillisellä suorituskyvyllä nämä ihmiset toimivat. Milloin he nukkuvat pitkään, miettivät asioita, lukevat kirjoja, viettävät ihania päiviä ystäviensä kanssa? Onko heillä harrastusta, jota ilman he eivät voi elää, ja joka vie tuntikausia heidän elämästään joka viikko? Milloin he kuuntelivat viimeksi Pulpin Different Classin repeatilla kolme kertaa putkeen?

Minä hädin tuskin selviydyn kuukauden mittaisesta täysipäiväisestä työskentelystä, vapaapäivät tai -illat nukun niin, että unta riittää kevyesti lähes kokonaisen vuorokauden mitalle kerralla. Nukkuminen kun ilta- ja aamuvuoron välissä jää toisinaan muutamaan tuntiin, jos siihenkään, ja niitä rästejä sitten paikkailen parhaani mukaan tilaisuuden niin salliessa. Se kuitenkin tarkoittaa samalla sitä, että perustarpeet priorisoidessa unohtuu kaikki muu: ystäviä en ole nähny päiväkausiin ja vastaamatta jääneet puhelut sukulaisilta lähinnä herättävävät ärsyyntymistä ja kiukkua, kun ettekö te jumalauta tajua, että mä oon aina töissä enkä mitenkään teidän käytettävissänne!


Enkä hitto vie halua olla tällainen ihminen! Haluan olla käytettävissä ihmisille, murheelliselle ystävälle, haluan olla ystävällinen myös sille satunnaiselle työkaverille luurin toisessa päässä riippumatta puhelun kellonajasta tai työetuna tarjoiltavasta kiireestä. Haluan ehtiä kehittää itseäni, laittaa ruokaa, joka on terveellistä, ravitsevaa ja rakkaudella tehty. Haluan lukea viimein tuon pöydällä odottavan kirjan ja nähdä akuutisti ne kaikki, joiden kohtaamisesta on aivan liian pitkä aika. Haluan soittaa puheluita, jotka jäivät vastaamatta viikkoja sitten edellisten yövuorojen aikaan.

Ennen kaikkea haluan pysyä voimissani ja mielissäni nyt, kun sellaiset tilat olen vihdoin ja viimein saavuttanut. En haluaisi edes niitä yksittäisiä päiviä, kun väsymykseltä tekee mieli itkeä polkiessa aamuisessa vesisateessa liian rankan työvuoron päätteeksi kotiin nukkumaan. En yhtään ihmettele ihmisten kiukkua, voimattomuutta, ahdistusta, masennusta ja sekavuutta, jos tällainen elämä on monelle normi vuosikausien ajan. Minulle riittää kuukausi silloin tällöin - sekin on jo selkeästi liikaa.

Onneksi olen se onnekas ja kadehtittava paskiainen, joka työskentelee kesän viimeisen kuukauden vain puolipäiväisesti. Olen ehkä ainoa tuosta puljusta, jolla siihen on taloudellisesti varaa - minulla kun ei ole auto- tai asuntolainaa, eikä muita olentoja, joiden elämä olisi minun tienisteistä kiinni. Elän mieluummin vähän köyhemmin ja vietän aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä, kuin kiukuttelen heille puhelimessa kiirettäni ja stressiäni.

Aivo- ja henkilökemioista

Olen tässä viimeaikaisten epämääräisten elämän epäkohtien valossa päätynyt siihen lopputulokseen, että kaiken maan pienten ilojen* lisäksi täytyy ymmärtää olla kiitollinen jokseenkin onnistuneesti toimivasta aivokemiasta. En nimittäin keksi muuta selitystä sille, miksi harmittaa niin vähän, että sekä alakroppani lonkista jalkapöytiin että uusi läppärini ovat osoittautuneet varsin epäkelvoiksi murheenkryyneiksi. Maanantaina kuuntelin 1,5 h fysioterapeutin musertavaa diagnoosia kehoni rakenteista ja vioista, mutta sen sijaan, että olisin hetkeäkään kiroillut surkeaa onneani, olin pelkästään iloinen siitä, että asia huomattiin ja sille nyt viimein tehdään jotain**. Eniten kuitenkin oman mielenterveyden puolesta huolta aiheutti se, että todettuani läppärini virtajohdon olevan tiensä päässä ja kuullessani, ettei uutta ole saatavissa tilalle pariin viikkoon ja silloinen saatavuuskin olisi kiinni mitä ihmeellisimmistä toimista takuuhuollon eteen, päädyin vain iloitsemaan pitkistä työpäivistä, joiden aikana ei ehdi moista murehtia.

Jonkin tutkimuksen mukaan ihmisille eniten stressiä aiheuttavat elämän pienet vastoinkäymiset, semmoiset, joihin itse voi vaikuttaa, mutta jotka vaatii kuitenkin ylimääräistä aikaa ja säätämistä. Tuossa tovi sitten kuitenkin päädyin itse selittämään elämänfilosofiaani jollekin tuntemattomalle nuorelle miehelle baarissa, ja huomasin puhuvani kuin paraskin dr. Phil tai jonkin todella nolon elämänhallintaoppaan kirjoittaja. "Minä olen todella iloinen siitä, että juuri nyt ainoa murheeni on se, että missähän baarissa tänä viikonloppuna kaupungin paras dj on soittamassa levyjä. Pitää kato keskittyä tuollaisiin pieniin asioihin, semmosista isoista jutuista, mihin ei voi vaikuttaa, ei kannata tuhlata aikaansa." Tilanteesta seurasi epäsopivan hempeitä nimityksiä kohdalleni, tämän ylitsepääsemättömän viisauden ihastelua ja vasta päiviä myöhemmin tajusin, että ainainen valitukseni siitä, että kukaan mies ei koskaan kiinnostu minusta, ei olekaan validi, vaan en itse vain tajua niissä tilanteissa, mitä siinä on meneillään***. Mutta kuitenkin, se mikä tässä oli oleellista on se, että tässä kaiken keskellä olen ilmeisesti päätynyt johon zeniläiseen tyyneyden tilaan, ja opetellessani olemaan murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa, olen sitten lakannut murehtimasta myös asioista, joiden eteen voin tehdä jotain. Murehtimisen sijaan hoitelen asioita kyllä parhaani mukaan, ja olen jopa tässä kevään mittaan saanut paljon aikaiseksi, ja olen myös aika vakuuttunut, että tuokin tietokonepulma sujuu varmasti vaivatta**** ja stressaamatta mukavan savolaisen kuuloisen helpdeskin avustuksella!

Mutta sitten on vielä se biologia, aivokemia ja hormonitoiminta. Sillä niin paljon kuin itseään pystyykin kaiken maan aatoksilla suggestoimaan ja rationaalisesti perustelemaan tuntemuksiaan ja toisaalta pois niistä, niin on kuitenkin myös semmoisia epäilyttäviä evolutiivisia ja fysiologisia ohjelmointivirheitä, joita vastaan rationaalisuus ei yleensä pärjää. Parhaita ovat nämä naiseuden kohokohdat, jotka pistävät itkemään kesken eläinsairaalaohjelman, pohtimaan täysin arkisen, joskin huolitelluttoman sähköpostin piiloviestejä ja sen lähettäjän oletettua henkilökohtaista inhoa vastaanottajaa kohtaan tai miettimään tilanteita, joissa ei varmasti ollut mitään ihmeellistä, mutta joiden takia kuitenkin vauhkotaan kuin kyseessä olisi jokin suurempikin ihmisoikeusloukkaus. Muutaman vuoden kun on viettänyt noiden täysin irrationaalisten tuntemusten toistuvissa pyörremyrskyissä, niin alkaa viimein valjeta se, että niiden välissä vietetty normaali, tasapainoinen ja hyväntuulinen elo ei olekaan mikään itsestään selvyys, vaan että monilla ihmisillä tuommoiset biologiset niskalenkit on osa jokapäiväistä elämää. Haluaisin todella kovasti luottaa ihmisten älyyn, järkeen ja vapaaseen tahtoon, mutta tuon tuosta joudun toteamaan, että ainakin toisinaan puhdas biologia vie meitä aivan huolella.

Biologia on ollut hampaissani nyt muutenkin. Järkytyin siitä, kuinka helposti voin tykästyä jonkin ihmisen kasvonpiirteisiin ja olemukseen, vaikka olen tuskin koskaan puhunut hänelle saatikka tiedä hänen ajatusmaailmastaan mitään. On jollain tavalla todella kurja ajatus, että nämä hommat olisi täällä kiinni kasvojen luurakenteista, ja että niiden seuraksena päätyisin tykkäilemään ihmisistä, jotka eivät sitä tykästelyä ansaitsisi tai vastaavasti olemaan tykästymättä ihmiseen, jolle sellainen tykkäily taas kaikella järjellä kuuluisi.

Että omituista on tämä elämä - ei mulla vissiin sitten muuta. Pitää mennäkin tästä jo viihdyttämään yhtä biologia.

* kuten kaupungilla omituisen riemukkaita tuntemuksia herättäneen, nahjaisella pyörällä polkeneen pukumiehen näkeminen (mikä ehkä absurdiudessaan oli niin hellyyttävää! Hällä ei ollut mersua eikä BMW:tä, tai ainakin hän oli ottanut asiakseen jättää autonsa edes välillä kotiin!)! Ja samaan syssyyn näin vielä kunnon rastapäisen hipin taluttamassa hienoa näyttelypuudelia, mikä myös herätti jonkinlaista huvitusta, vaikka en nyt kuitenkaan ole täysin varma, kuinka iloinen asia tuommoset jalostetut näyttelykoirat on!
**eli äärimmäisen noloja jumppaliikkeitä päivittäin! Mutta se ei haittaa, sillä sain sen varjolla ostaa itselleni kauan himoitun jumppapallon! Sit jos vielä keksin, miten saan rakennettua sopivan korkuisen työpöydän itselleni jo muutenkin täyteen ahdettuun asuntoon, niin eipä sitä ihminen voisi enää paljon muuta vaatia! Paitsi ehkä tietokoneen, joka toimisi!
***Tässä tapauksessa tosin oli hyvin hankalaa harmitella moista sosiaalisen tilanteen lukutaidottomuutta jälkikäteen, koska en edes saman illan aikana muistanut enää a. sitä miltä mies kasvoista näytti/minkä väriset hiukset hällä oli  tai b. sitä miten hän oli pukeutunut. Itse keskustelun muistan kyllä ulkoa, mutta minussa on myös sellainen vika, etten osaa painaa mieleen mitään ulkonäköseikkoja, ellei siihen ole jokin todella vahva biologinen syy (eli kasvonpiirteet joita en vaan voi vastustaa, mutta siitä ehkä edempänä) 
 **** ei muuten menny!

Jotenkin tämä kesän alku ei ole tehnyt kovin helpoksi tätä elämän kokoista projektia olla iloinen lähinnä kaikesta. Esimerkiksi kun kesäkuun keskilämpötila näyttää olevan lähempänä kymmentä kuin kolmea tai edes kahta kymmentä astetta, niin hanskoja ja neulepaitoja pukiessa samettitakkien kanssa ei paljoa naurata. Alakuloa lisää reistaileva fysiikka, sillä vaikka tuo keväinen sormen tarjoama sairausloma otettiin vastaan mitä suurimmalla ilolla, niin hyppimisen kieltävä lääkärisetä*, joka ei käyttänyt tarpeeksi aikaa tutustuakseen minun essentiaalisiin ominaisuuksiini ja taipumukseen seota tällaisista määräaikaisista amputaatiotasoisista diagnooseista, ei kyllä herättänyt minkäänlaisia positiivisia tuntemuksiaan vaivaani suodulla seitsemällä minuutilla.  Nyt tuolla kaduilla kulkiessani raajarikkona tekisi mieli lyödä jokaista lenkkeilijää, ja tajusin olevani paha, paha ihminen, kun kateuden sekoittamin tuntein tuijottelin ruohikolla ilakoivan terrierin taidonnäytteitä pomppia samaa tahtia sille heitetyn tennispallon mukana.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Nyt olen ehtinyt lukea sekä kandikirjoja että viihdekirjallisuutta, katsella useamman tuotantokauden How I met Your Motheria, nauttia kylmähoidosta niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja hämmästellä jäätelöpurkin lomasta, miten on mahdollista, että huoneenlämpötilassa säilytettävä geeli on oikeasti niin kylmää iholla. Lisäksi tuo mun uusi ja maailman ihanin, sosiaalista, fyysistä ja mentaalista hyvinvointia edistävä harrastus on sellainen, että vaikka ei itse saakaan pelata, hyppiä ja pyöriä rodassa, niin senkin edestä saa käsi krampissa soittaa banderoa (eli tamburiinia) ja laulaa sydämen kyllyydestä välittämättä laulutaidosta tai portugalin ääntämyksestä. Sitten on vielä tuo kesätyö, jossa saa olla joka päivä** hyödyllinen, toisinaan siellä on jopa vähän vähemmän pihalla kuin joinain toisina päivinä, ja esimerkiksi juuri eilen illalla tajusin, että yksi työsuhde-etu on se, että työpäivät myös päättyy aina toisinaan. Ja se hetki, kun kampeaa itsensä välttämättömän*** pyörämatkan päätteeksi sohvalle tai sänkyyn lempikotihousuissa ja nuhjuisissa paidoissa lasagnen tai Ben&Jerry'sin kanssa tuijottelemaan sarjoja tai lukemaan kirjoja, on juurikin niin hieno pelkästään siksi, että on sitä ennen tapellut 10 tuntia erilaisten ongelmien ja ohjeettomuuksien kanssa lapaluut raksuen. Ansaitsemisen filosofia toimii ehdottomasti parhaiten silloin, kun vapaahetkensä ja elämän pienet kivuudet ja rentoutumishetket on ansainnut oikealla, kunnioitettavalla ja aktuaalisella toiminnalla eikä pelkästään huijaamalla itsensä ansaitsemaan kandinvalmistumismatkat ja -kengät****, vaikka itse työn valmistuminen oli vielä tuolloin silkka mahdollisuus jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.

Kandista puheenollen voisinkin käyttää jäljellä olevat sormivoimani tuolla Open Officen puolella, että olisi edes kutakuinkin mahdollista saada se huomiseksi valmiiksi. Kiire on paras motivaattori vai miten se nyt menikään!

*joka ei todellakaan ollut kukaan mun suosikkilääkäreistä! Ei vaikka hän näyttikin kiitettävästi David Lewisin, tuon lempifilosofini, kaksoisolennolta!

** tai siis kaksi päivää viikossa, kun olen se onnekas paskiainen, joka on kesätöissä osa-aikaisena ja tienaa silti ihan hyvin elämiseen riittävät varat!

*** koska vain välttämättömät kävely- tai pyörämatkat sai hoitaa liikkumiskiellosta huolimatta.

**** vaikka olihan siellä Pariisissa kivaa tuijotella Suomen vaalituloksia niiden muiden hostelliasukkaiden kanssa, vaikka ne muut pitivätkin meitä jollain tavalla vinksahtaneina ja vaikka se samainen kerta oli perussuomalaisten suurin vaalivoitto. Ja ne kengät nyt vain on tosi hienot, vaikka en tällä hetkellä pystykään polvirustoni ärsytystilan vuoksi niitä käyttämään!